Videoinstallaatiot, elokuvien esittäminen kuvataiteena ja äänitaide ovat nykyisin kansainvälisten nykytaidekatselmusten asiaankuuluvaa vakiotavaraa. Englantilainen Malcolm Le Grice (s. 1940) on ollut mukana aivan alusta lähtien vaikuttamassa siihen, että liikkuva kuva alettiin käsittää kuvataiteeksi gallerioissa, museoissa ja taidekouluissa. Le Gricen käsitetaidetta, elokuvaa ja kokeellista musiikkia yhdistäviä teoksia esitettiin aluksi ruohonjuuritason gallerioissa ja entusiastien intiimeissä screeningeissä svengaavassa Lontoossa. Sittemmin niitä on nähty niin Kasselin Documentassa kuin New Yorkin Museum of Modern Artissa, niin Louvressa kuin Tate Modernissakin.
Malcolm Le Grice aloitti uransa taidemaalarina ja siirtyi elokuvan pariin 1960-luvun puolivälissä. Hänen varhaiset vaikutteensa eivät tulleet elokuvan parista vaan muista taiteista. ”En halunnut tehdä elokuvia elokuvateattereihin. Jopa Godard tuntui vanhalta pierulta verrattuna siihen mitä ymmärsin radikaalilla taiteella – Jasper Johns, Robert Rauschenberg, Ornette Coleman ja John Cage olivat esikuviani. Aloin tehdä elokuvia samalla tavalla kuin olin maalannut tai tehnyt kokeiluja improvisoidun musiikin parissa”, Le Grice on kertonut. Hän teki suurimman osan uransa alkuvaiheensa teoksista London Filmmakers Coopissa, elokuvantekijöiden osuuskunnan studiolla. Ilmapiiri oli innostunut ja myös yhteiskunnallisesti valveutunut. Coopissa tehtyjä töitä kutsuttiin uudenlaisiksi ”strukturalistis-materialistisiksi” elokuviksi, jotka pelastaisivat taidemuodon hollywoodilaiselta aivopesulta ja katsojan aliarvioimiselta. Oleellista tässä idealistisessa lähestymisessä oli elokuvallisten rakenteiden nostaminen pintaan ja tietoisuus käytetyn välineen illusorisesta luonteesta. Coop teki yhteistyötä samanhenkisten keskieurooppalaisten osuuskuntien kanssa, jotka polemisoivat yhdessä yhdysvaltalaista undergroundelokuvaa vastaan. Se nähtiin romanttisen individualistisena, kun taas Euroopassa korostettiin kollektiivin voimaa ja elokuvantekijöiden avointa keskinäistä vaikutteiden vaihtoa.
London Filmmakers Coopin yksinkertainen käytännönläheinen ansio oli se, että siellä pääsi kuka tahansa innokas harrastelija tekemään elokuvia erittäin halvalla. Tässä omaehtoisessa hengessä elokuviaan alkoivat tehdä lukuisat kuvataiteilijat, mm. Roger Hammond, Fred Drummond, John Smith ja Chris Welsby. Tärkeimpinä teoreetikkoina ja coopilaisten radikaalien ajatusten verbalisoijina hääräilivät Le Grice ja itse steriilin ankaria elokuvia tehnyt uusmarxilainen Peter Gidal. ”Minä ja Peter Gidal yritimme löytää poliittisia argumentteja, jotka vastasivat töidemme muotoa. Vastustimme jyrkästi konventionaalisia juonielokuvia, koska ne olivat osa taantumuksellista ’unelmakulttuuria’ ja siten manipuloivat ihmisiä”, Le Grice muisteli viime talvena Wienin modernin taiteen museossa järjestetyn expanded cinemaa esitelleen XScreen- näyttelyn katalogissa. Myös suhde taidemaailmaan oli kriittinen: ”Halusimme toimia taiteen filosofisessa kontekstissa ja esittää teoksiamme taidepaikoissa, koska teimme multiprojisointeja, installaatioita ja sitä mitä kutsutaan nykyisin expanded cinemaksi. Teoksemme olivat kuitenkin eräänlaisia anti-tuotteita, joten olimme oikeastaan tehneet niiden tuomisen taidemaailmaan mahdottomaksi”, kertoi Le Grice samassa Maxa Zollerin tekemässä haastattelussa.
Le Grice kehitteli omaa ilmaisuaan lukuisissa eri liikkuvan kuvan projekteissa, teki kokeiluja kahdella–kuudella filmiprojektorilla samanaikaisesti, filmiluuppi-installaatioita, performansseja, joissa projektorit liikkuivat sekä varjoperformansseja. ”Vuosien 1915 ja 1932 välillä ei ollut tehty kuin parikymmentä todella kokeellista elokuvaa. Tuon ajan kokeelliset elokuvantekijät pystyi laskemaan kahden käden sormilla, ja neljä kättä riitti luultavasti kaikkiin teoksiin. Oli vielä paljon asioita mitä elokuvalla ei ollut tehty. Mitä ikinä teitkin, osuit väistämättä johonkin uuteen. Maalaus ja kuvanveisto olivat tavallaan jo suljettuja taidemuotoja; niissä yritettiin jatkuvasti olla innovatiivisia. Meidän ei tarvinnut. (...) Kenttä oli avoin; sellaista ei tapahdu nykykulttuurissa, tilanne on nyt hieman erilainen. Myös elokuvasta on tullut tavallaan suljettu taidemuoto.”
Le Grice on aina työskentellyt ilman käsikirjoitusta, vaistoonsa luottaen. Tyypillistä hänen varhaiskauden teoksilleen ovat aikarakenteet, jotka perustuvat sekä äänen että kuvan hypnoottiseen toistoon ja looppeihin. Hän onkin pitänyt tärkeänä teostensa ”epätäydellistä” muotoa, sitä miten ne saattavat elää ja muuttua vuosien varrella ja esityskohtaisesti. Le Gricen kuuluisin multi projection -elokuva Berlin Horse (1970) perustui kokonaisuudessaan uuteen, mutta yksinkertaiseen ideaan toistuvasta, hienovaraisesti muuntuvasta filmiluupista. Elokuvan ääniraita toteutettiin myös ääniluupilla. Siitä vastasi tuolloin vielä nuori ja tuntematon Brian Eno. Kuten lähes mitä tahansa elokuvaa, myös Berlin Horsea on lähes mahdoton tiivistää sisältökuvaukseen: elokuvassa näyttäisi hevonen juoksevan palavasta tallista ulos yhä uudelleen ja uudelleen. Varsinaisesti teos ”avautuu” katsojan silmien edessä kankaalla ekspressionistisesti leimuavien kuvien pyörteessä. Berlin Horse tutkii Le Gricen mukaan sitä ”kuinka silmä toimii ja kuinka katsojan mieli rakentaa havaintoon pohjautuvan rytmisen rakenteen”.
Le Grice teki monet varhaisista teoksistaan käyttämällä halvimpia mahdollisia filmilaatuja, kuten jyrkkää itäsaksalaista Orwoa, saavuttaakseen erityislaatuisen ryhdikkään ”coop-lookin”. Mustavalkoinen Yes No Maybe Maybe Not (1967) on henkeäsalpaavan kaunis lyhytelokuva, jonka vuorottelevat kuvat valtameren aaltojen rytmistä ja jyhkeästä Battersean voimalaitoksesta ovat elokuvan runoutta puhtaimmillaan. Elokuvan nimen lausuminen ääneen on pohjana teoksen leikkausrytmille. After Lumiere - l’arroseur arrosé (1974) oli Le Gricen ensimmäisiä kokeiluja ”esittävän” elokuvan mahdollisuuksien parissa. Sen jälkeen seurasi kausi, johon vaikutteet tulivat semiotiikasta, dekonstruktiosta ja feminismistä. ”Tuntui, että olisi mahdollista ottaa narratiivi elokuvan kieltä kyseenalaistavaksi välineeksi”, muistelee Le Grice uransa teoreettisinta vaihetta. Vuosien 1977-81 aikana hän teki kolme pitkää juonielokuvaa (Blackbird Descending, Emily ja Finnegans Chin), jotka johtivat hänet taiteelliseen umpikujaan ja kriisiin. Vuonna 1984 Le Grice palasi takaisin perusasioihin: yksinkertaisiin improvisoituihin liikkuvan kuvan ja äänen kokeiluihin, mutta tällä kertaa filmin sijaan videon ja tietokoneen avulla. Hän alkoi tehdä pienimuotoisia videoteoksia; ”runoja” tai ”lauluja”, kuten hän itse niitä kuvailee. Le Gricen tapa tehdä henkilökohtaisia teoksia on varsin omintakeinen. Hän kuvaa paljon materiaalia videolle ja laittaa nauhat hyllylle kypsymään niin pitkäksi ajaksi, että ne tuntuvat jonkun muun kuvaamalta raakamateriaalilta. ”Jonas Mekasille päiväkirja on tallenne, nostalginen matka paikkoihin, tilanteisiin ja ihmisiin, joita hän itse on kuvannut. Omat kuvani alkavat kiinnostaa minua kun ne irtoavat alkuperästään ja tulevat ’latenteiksi’. Niihin tulee mysteeriä, koska en enää muista niiden alkuperäistä tarkoitusta enkä voi enää palauttaa kuvaustilannetta mieleeni.”
Le Grice alkoi tutkia interaktiivisen taiteen mahdollisuuksia jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta suhtautuu siihen nykyisin skeptisesti: ”En ole tehnyt ainoatakaan täysin interaktiivista teosta. Samalla tavalla kuin lykkäsin työskentelyä tietokoneilla kunnes teknologia oli saavuttanut tietyn kehitystason, en usko ryhtyväni käyttämään interaktiivisia esitysmuotoja kunnes niiden jaksotusmahdollisuudet, immersiivisyys, mittakaava, nopeus ja symbolinen rikkaus vastaavat elokuvaa tai videota. Tämä saattaa tarkoittaa sitä, etten käytä niitä koskaan.”
Le Grice harmittelee, että vaikka hänen elokuviinsa on nykyisin monissa maissa paljon kiinnostusta, se kohdistuu lähes yksinomaan hänen 60-luvun varhaistuotantoonsa. Tilaisuuksia esitellä viimeisimpiä teoksia tulee aniharvoin. Le Gricen vanhoja klassikoita esitellään usein myös kuvataideyleisölle. Hänen mielestään se on hieno asia, vaikka: ”Kokeellisten elokuvien esittämisessä gallerioissa on se suuri ongelma, että yleisön huomiota on vaikea saada vangituksi juuri tietyn mittaiseksi ajaksi. Eikä meillä ei edelleenkään ole hyviä institutionaalisia rakenteita tälle aikasidonnaiselle elokuvallisuudelle. Galleriat eivät pärjää sen kanssa kovin hyvin; ne tekevät elokuvista hetkellisiä spektaakkeleita. Nykyisin teen installaatioita jopa Berlin Horsesta. Mutta installaation viitekehyksessä se mahdollisuus, että joku katsoo teoksen alusta loppuun, on hyvin pieni.”
Avannossa nähdään tuhti läpileikkaus Le Gricen tuotannosta hänen itsensä esittelemänä. Orionissa esitetään Le Gricen varhaisia elokuvia ja videokokeiluja, Kiasma-teatterissa hänen uusi, kolmelle videoprojektorille tehty psykedeelinen fantasia Cyclops’ Cycle (2004).
Le Grice on kunnostautunut myös teoreetikkona kirjoittamalla kaksi mainiota kirjaa kokeellisesta elokuvasta. Abstract Film and Beyond (Studio Vista/MIT, 1977) on abstraktin avantgarden mittava ja omalaatuinen historiikki, Experimental Cinema in the Digital Age (BFI Publications, 2001) puolestaan kokoelma Le Gricen eri yhteyksiin kirjoittamia pohdiskelevia esseitä. Avannossa hän pitää luennon, jonka otsikko on lainattu hänen jälkimmäisen kirjansa nimestä. Lisäksi hän osallistuu Kiasmassa pidettävään keskustelutilaisuuten, jossa puhutaan taiteilijoiden suhteesta yhteiskuntaan ja radikaalin muotokielen suhteesta radikaaliin poliittiseen sisältöön. Keskusteluun osallistuvat hänen lisäkseen Alec Empire, Minna Långström, Mattin ja Mark Boswell.
> http://www.studycollection.org.uk/legrice/
TAIDE JA POLITIIKKA
Keskustelutilaisuus Kiasmassa lauantaina 20. marraskuuta klo 11.
EXPERIMENTAL CINEMA IN THE DIGITAL AGE
Luento Orionissa perjantaina 19. marraskuuta klo 14.30.
Tilaisuus kuuluu Suomen elokuva-arkiston ja HYY:n
Elokuvaryhmän elokuvateknologia-luentosarjaan.
CYCLOPS' CYCLE
kolmoisprojisointi (2004) 60'
Kiasma-teatterissa sunnuntaina 20. marraskuuta klo 12.30.
Malcolm Le Grice esittelee näytöksen.
MALCOLM LE GRICE 1
Yes No Maybe Maybe Not (1967) 7’, kaksoisprojisointi
Reign of the Vampire (1970) 12’
Newport (1972) 15’
After Lumiere - l’arroseur arrosé (1974) 12’
Berlin Horse (1970) 9’, kaksoisprojisointi
Warsaw Window (1994) 2’
Cidre Bouche (1994) 2’
For the Benefit of Mr K (1995) 1’
Balcony Water Colour (1994) 3’
Seeing the Future (1994) 1’
Weir (1993) 2’
Prelude (1993) 2’
Digital Aberration (2004) 3’
Orionissa perjantaina 19. marraskuuta klo 17,
uusinta lauantaina 20. marraskuuta klo 17.
Malcolm Le Grice esittelee näytökset.
MALCOLM LE GRICE II
Little Dog For Roger (1967) 12'
Threshold (1972) 17', kaksoisprojisointi
Digital Still Life (1984-86) 8'
Like a Fox, (yhdessä Gill Eatherlyn kanssa, 1988) 6'
Rock Wave (1988) 8'
Juniper and the Myths of Origin (1988) 7'
Veritas (1988) 6'
Beware (1988) 5'
Et in Arcadia Ego (1988) 8'
Orionissa lauantaina 20. marraskuuta 19,
uusinta sunnuntaina 21. marraskuuta klo 20.
Malcolm Le Grice esittelee näytökset.
