Punk ja yäk

PAUL PAULUN

Avannon avajaistapahtumassa esiintyy uusaktionisteiksi itseään kutsuva kansainvälinen noise/performanssiryhmä Ohne. Ohnen saundi on runsas ja rönsyilevä kudos kolmen vokalistin digitaalisesti käsiteltyä ihmisääntä sekä Reto Mäderin dramaattista laptop-hälyä. Tom Smithin laulutyyli, jota on verrattu sekä Leonard Coheniin että Iggy Popiin, ja Dave Phillipsin ja Daniel Löwenbrückin rajatilainen äännähtely tekevät Ohnesta ainutlaatuista kuultavaa digitaalisen musiikin piirissä.

Ohnen kaltainen transgressiivinen underground-noise jää helposti musiikkimedian tutkan alapuolelle, vaikka heidänkin kohdallaan maine ja arvostus on myös toimittajapiireissä maailmanlaajuista ja kiistatonta. Mitä seuraisi jos taidefestivaalien katalogien sijasta rocklehdet kirjoittaisivat tästä musiikista yhtä itsestäänselvästi kuin ne kirjoittivat 70-luvulla punkrockista, joka silloin koettiin rajoja rikkovana? Ajatusta voi testata lukemalla Ohnea läheltä seuranneen berliiniläisen musiikkitoimittajan Paul Paulunin raportin.

“Hämmästyin suuresti saadessani kuulla, että Ohne esiintyy Avanto-festivaalilla”, kertoo Daniel Löwenbrück. Vuoden 2002 kiertueen jälkeen Danielista tuntui enemmänkin siltä, että koko yhtye on pelkkää tarua kuin siltä, että yhtye olisi todellisuudessa tehnyt musiikkia ja esiintynyt konserttilavoilla. Hänen mielikuvissaan Ohnen tarina päättyi viimeistään kun yhtye oli saanut cd:n julkaistua ja kiertueen tehtyä.

Tämänhän piti olla vain yksi lenkki yhteistyöprojektien pitkässä ketjussa. Ja miten elämässä pystyisikään etenemään, jos jumittuisi vanhoihin juttuihinsa. Daniel vietti kaksi kuukautta 12 000 kilometrin pituisella kiertueella, joka kulki lähinnä itäeurooppalaisten maiden halki.
Yhdessä Dave Phillipsin, Reto Mäderin ja Tom Smithin kanssa he tekivät 21 keikkaa Ohne-nimikkeen alla. Reissu oli niin ankara, että sen jälkeen he kaikki tarvitsivat kunnon breikin. Ja mikäpä paremmin palauttaisi maan pinnalle kuin seuraavien omien projektien valmistelu ja ideointi.

Myös Ohne itsessään on kyseisenlaisen luovan vapaa-ajanvieton lomassa syntynyt idea. Ajatuksena oli kasata yhteen nippuun monia erilaisia sosiaalisen ympäristömme osatekijöitä ja tutkia mitä tapahtuu, kun ne pannaan vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Tämän perusajatuksensa Dave kertoi sähköpostitse frendilleen Tomille kesällä 2000 ja kysyi, lähtisikö tämä mukaan yhteiseen projektiin, johon pyydettäisiin vielä muitakin. Tom oli alusta lähtien mukana täydellä innolla. Kun heidän yhteiset ideansa alkoivat saada muotoaan, ilmassa alkoi olla jo euforista värinää. Eräässä varhaisessa e-mailissa Dave kuvaili Ohnen olemusta näin: ”siinä pitää olla psykologista rajankäyntiä ja irstaan himokasta sysimustaa huumoria, rivoja häväistyksiä ja mausteeksi suuret määrät mitä eriskummallisimpia arvoituksellisuuksia. Punkkia kuin perkele! Ja sairasta! Sairasta! Sairasta! Ja ratkiriemukasta! Ja totaalisesti kaikkea vastaan! Leveä virne naamalla! Mutta silti viimeistä piirtoa myöten suunniteltua, ilman mitään impro-skeidaa. Ehkä aleatorista, mutta tiukkaa kuin neitsyen perse. Me pistetään koko maailma palasiksi!”

Dave on Ohnen moottori. Hänen musiikillinen uransa käynnistyi 17 vuoden iässä, kun hän vuonna 1986 perusti Sveitsiin hardcoreyhtyeen Fear of God. Yhdessä Napalm Deathin, Carcassin ja Extreme Noise Terrorin kanssa he edustivat genrensa taidokasta ja dynamiitinkovaa kärkeä – genren, joka kooltaan ei ollut juuri dynamiittipötköä suurempi.
Siitä huolimatta sen musiikillinen vaikutus oli valtava. Sillä saralla kehitys ei kuitenkaan ollut mahdollista siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei millään ilveellä olisi pystynyt soittamaan enää yhtään lyhyempiä kappaleita eikä laulamaan vielä epäselvemmin.

Kun tämä raja oli saavutettu, voitiin kitara, basso ja rumpukapulat heittää menemään, jotta päästiin työskentelemään toisenkinlaisten kiinnostuksen kohteiden parissa ja nostamaan thrash-musiikki uudelle, kokeellisemmalle tasolle. Sellaiselle, joka pohjautuu ihmisääneen ja hälyjen musiikkiin, mutta hyödyntää myös kenttä-äänityksiä ja musique concrètea – ja jossa yhteistyökumppanit ovat tervetulleita.
Tämän asennoitumisen omaksumisen jälkeen syntyi yhä voimissaan oleva yhteys aktionistiseen Schimpfluch-ryhmään, jonka voimahahmot ovat Runzelstirn & Gurgelstockista tuttu Rudolf Eb.er sekä Sudden Infantin Joke Lanz.

Ohne keskittyy “psykofyysisiin testeihin ja harjoitteisiin”. He hyödyntävät tekemisissään ihmiskehoa, sen aukkoja, ääniä ja eritteitä sekä niistä prosessoituja ääniä. Yleisön edustajien kannattaa valmistautua kaikkeen mahdolliseen ja suhtautua asioihin pelottomasti. Ja sama pätee myös toisinpäin. Esiintyjä asettaa itsensä alttiiksi jo pelkällä esiintymisellään, mutta lisäksi hän saattaa joutua kokemaan voimallisiakin reaktioita yleisön taholta.
Davelle keho on suunnaton ideavarasto. Yhtenä hänen tarkoituksenaan on korostaa yhteyttä, joka vallitsee luonnon ja ihmisen välillä; ihmisen kaikkine vietteineen, vaistoineen ja reaktioineen – suhdetta, jonka yhteiskunta nykyään pyrkii mitätöimään. Viidakossa tehtyjen kenttänauhoitusten asettaminen rinnan kehon äänien kanssa hänen sooloalbumillaan |||+ (Tochnit Aleph 2000) on nähtävissä abstraktina luonnon kunnioittamisen ilmaisuna. Senlaatuisena, ettei sitä ole helppo sulattaa. Dave Phillips on vegaani.

Daniel perusti levymerkkinsä Tochnit Alephin kymmenen vuotta sitten lähinnä noisemusiikin julkaisukanavaksi. Levykaupoissa suurin osa julkaisuista myy kuin pullotettu häkä – jos ne tietään kauppoihin edes löytävät. Levymerkin kantava idea nimittäin pohjaa vaihdantatalouteen. Yksi tämän toimintatavan edellytyksistä, henkilökontaktien lisäksi, on molemminpuolinen mielenkiinto. Daniel on asunut kahdeksan vuotta Berliinissä, ja vaikka kaupunki tarjoaa laajan valikoiman erilaisia elämänpiirejä ja -tyylejä, se ei pysty tyydyttämään kaikkia hänen tarpeitaan. Levymerkki operoi maailmanlaajuisesti, ja se toimii myös yhteysverkostona mm. japanilaisille, amerikkalaisille ja kreikkalaisille artisteille.
Jokainen julkaisu on aidon omaperäinen, ja vaatii siksi osakseen omistautunutta ajatustenvaihtoa. Tämä ei aina ole helppoa: esimerkiksi Runzelstirn & Gurgelstockin Asshole/Snail Dilemman kuunteleminen on Danielille itselleenkin tuskallinen kokemus. Jotkut eivät varmasti kestä Yakushinji Kaorin piinallista kirkumista lainkaan, koska se vastaa järkyttävyydeltään fyysisen kidutuksen todistamista.

Levymerkkiin linkittyvä yhteisö on kasvanut vuosi vuodelta, ja yhdellä uusimmista julkaisuista on vaikuttavan kattava esiintyjäjoukko: albumille The end of the Fear of God (Tochnit Aleph 2004) on haalittu 68 artistia, joiden joukossa sellaisia suuria persoonallisuuksia kuin Kevin Drumm, Hecker, Kid 606, Jim O’Rourke, Merzbow, Russell Haswell, Pita ja Zbigniew Karkowski.
Daniel on myös toiminut salaperäisen Blackjewishgays-ryhmän dj:nä sekä itsekseen nimellä Tochnit Aleph Empire. Hänen settejään leimaa millintarkka ajoitus ja eri tyylilajien tasapainoinen sekoitus, jota värittää hänen brutaaliutensa, asiantuntemuksensa ja huumorinsa.

Oman musiikkinsa tekemistä varten hänellä on vielä kolmaskin alter ego. Nimellä Raionbashi hän on julkaissut käsitteellisiä teoksia, jotka muistuttavat tuomiopäivän orgioita.
Raionbashin uudella albumilla Kollekte voisi välillä kuvitella kuuntelevansa juoppolallin johtamaa mielenvikaista säkkipilliorkesteria, välillä aggressiivisesti yskivää tiikerilaumaa, välillä kuullaan microwavemusiikkia, välillä perverssiä soulia, välillä puhdasta noisea ja välillä jotain aavemaista, mutta silti lämmintä.
Työskentely psykiatrisessa hoitolaitoksessa muutama vuosi takaperin auttoi häntä havaitsemaan erilaisia uusia käsityskyvyn tasoja, ja nuo kokemukset taitavat edelleen ruokkia hänen mielikuvitustaan. Daniel tunnetaan Berliinissä pahamaineisena häirikkönä, mutta ennen kaikkea hän on hyvännäköinen kommunisti.

Kun näkee läppäreidensä ääreen kivettyneitä muusikoita, ei jää epäilystäkään siitä kuinka barbaarinen työväline laptop on. Samalta näytti myös Reto vielä uransa alussa, kun hän esiintyi laptop-muusikkona. 90-luvun puolivälissä hän soitti muutaman vuoden sellaisissa postrock-yhtyeissä kuin Siddharta, Absorb ja Dodge, minkä jälkeen vuonna 1998 käynnistyi hänen muuntumisensa tietokonemuusikoksi nimeltä rm74. Ohnen kiertueen alussa hän tunsi vielä olevansa wannabe-rokkari, joka oli kahlittu hiirikädestään kiinni tietokoneeseen, eikä voinut kuin vakavana tuijotella screeniä toisten pitäessä hänen ympärillään menoa yllä.

Ohnen kanssa kiertäessään Reto keksi uuden suhtautumistavan koneeseensa. Vaikka hänellä saattaakin olla huomattavasti aiempaa vähemmän vaatetusta esiintyessään, hän on entistä enemmän koneensa herra. Tapahtunut muutos ei kuitenkaan ole syönyt hänen kykyään luoda lapsenomaisen jokeltelevaisia tai haaveilevaisia melodioita, joita ajoittain sävyttävät melankoliset huokailut. Vaikka Reto onkin mieltynyt atonaalisiin ääniin, toimii hänen tavaramerkkinään pianon yhteensulauttaminen tietokoneen kanssa.

Mikä sitten toimisi sopivana vastavoimana näille elektroniikkaan leimautuneille tyypeille, joita viehättää meteli, toiminta, brutaalius ja äänien kanssa nikkarointi? Spektrin tasapainottamiseksi, rikastamiseksi ja laajentamiseksi tarvittaisiin hieman kypsempi elementti, ja mielellään laulukyvyn keralla. Nämä kaksi ominaisuutta yhdistyvät Tom Smithissä. Huolimatta siitä, että tämä dinosaurus on viihtynyt showbisneksessä ja esiintymislavoilla jo neljännesvuosisadan, hän on yhä kiinnostunut uusista uudentyyppisistä esteettisistä kokemuksista.
Erittäin hieno asenne ottaen huomioon, että mies on viettänyt kuluneet vuodet hyvin erilaisissa kokoonpanoissa, joissa on saanut törmätä tähdenlentoihin, inhimillisiin tragedioihin ja kaikkeen siihen, mitä kohdalle vain voi sattua kun valitsee elämäntavan, jota edustavat Boat of ’in, Peach of Immortalityn ja Pussy Galoren tyyppiset yhtyeet, joita tämän päivän nuoret eivät taida tuntea kuin kuulopuheiden kautta.
Vaikka Tom kävi 80-luvun kovan koulun alusta loppuun, eivät paatos, kitsch tai melankolia silti ole menettäneet viehätystään. Ja joka-paikan-Janatuinen kun on, hän toimii aktiivisesti myös tuottajana, miksaajana, "sairaiden filmien" ("sick sinema") asiantuntijana, verkkosivujen suunnittelijana sekä muusikkona projekteissa To Live and Shave in L.A. ja Memories Of Underdevelopment. Reton mielestä tämä miamilaisäijä on vanhuudenhöperö.

Dave ja Tom tapasivat ensimmäisen kerran soittaessaan samalla keikalla Pariisissa vuonna 1997. Siitä alkoi ystävyys, jonka sivutuotteena molemmille tuli tunne, että heidän pitäisi vielä tehdä jotain yhdessä. Tuo tunne alkoi muuttua todellisuudeksi kun Dave e-mailasi Tomille ideansa Ohnea varten, ja e-langat alkoivat laulaa.
Myös Danielilta ja Retolta kysyttiin josko he haluaisivat mukaan, ja tajutessaan mahdollisuutensa henkiseen kasvuun molemmat myöntyivät. Ihana internet tarjosi sopivan työkalun musiikillisten ensiaskelten tueksi, ja pian alkoivat äänitiedostotkin suihkia Floridan, Berliinin ja suur-Zürichin välillä.

Koska näillä keinoin ei kuitenkaan pysty nuuhkimaan toisiaan, piti heidän käsitellä toistensa ideoita puhtaasti musiikillisin perustein. Tämä hiukan hankala työtapa osoittautui hedelmälliseksi: läpi käytiin melkeinpä kaikki mahdolliset variaatiot, suosituimmaksi muodostuneesta mies-miestä-vastaan-kohtaamisesta kaikki-neljä-yhdessä-malliin, ja jokainen tuotti hyvin erilaista jälkeä. Musiikkia, joka pystyy tarjoamaan turvaa monista metelikerrostumistaan huolimatta. Musiikkia, jonka ilmapiiri on samaan aikaan lämmin ja uppoouto. Ne kuulijat, jotka eivät ole liian vieraantuneita oman persoonansa pimeämmistä ja vainoharhaisemmista puolista, voisivat kutsua sitä jopa ”inhimilliseksi”. Tai ainakin nämä kappaleet tarjoavat mahdollisuuden lähteä jäljittämään noita puolia.
Mego-levymerkki piti tämän projektin lähtökohdista niin paljon, että se tarjoutui tukemaan levyn valmistusta ja jakelua. Ehkä juuri siksi levystä tuli aivan kyseisen levymerkin julkaisujen näköinen. Siinä käytetty fonttikin on aivan sama, erona on vain se, että Mego-sanan tilalla lukee Ohne.

Tämän lämmittelyvaiheen aikana kiertueen suunnittelu jäi vähemmälle. Esiintyminen on kuitenkin kuitenkin koko projektin ydinelementti, ja koska Ohne perustuu haasteisiin, piti myös kiertueen maantieteellisessä sijoittumisessa olla jotain uudenlaista.
On sinänsä huvittavaa, että nykyään koskematonta maaperää voi löytää oman kuistinsa edustalta; Thaimaan syrjäisimmät hiekkarannat ovat tuttuja useammalle länsimaalaiselle kuin esimerkiksi Itämeri. Niinpä Ohne päätti suunnata entisen itäblokin maille.
Miehet selasivat osoitekirjojaan ja kaivoivat esiin kaikki sikäläiset tutut, jotka voisivat auttaa: tarjota yöpaikan, vegaaniruokaa ja ehkäpä hieman rahaa seuraavaa bensatankillista varten. Vastineeksi Ohne tarjoaisi keikan.
Käytettäisiin sitä vanhaa, nykyään syystä tai toisesta epämuodikasta tapaa lähteä tien päälle seikkailumielellä. Tien, jonka varrella keikat eivät olisi virantoimitusta tai erillisiä itsensätoteuttamistuokioita. Mieluumminkin esiintymisten tulisi toimia perustana, jonka päälle rakentuu sosiaalista kanssakäymistä yleisön ja järjestäjien kanssa, ehkä jopa ystävystymistä.
Järjestäjät suosittelivat Ohnea toisille, mitä kautta keikkalista jatkoi kasvuaan, ja lopulta esiintymisiä järjestyi lähes tuplasti alunperin suunniteltua enemmän.

Yksi tiukka sääntö Ohnen esityksissä määräsi pidättäytymään improvisoinnista, mistä huolimatta niihin oli saatava paljon ennalta-arvaamatonta toimintaa. Nelikko yllätti toisensa useammin kuin kerran, kun he viettivät kymmenenpäiväisen treenaussession Daven tilavassa teollisuushalliasunnossa lähellä Zürichiä. Jäsenten erilainen kokemuspohja synnytti myös varsin produktiivisia ristiriitatilanteita. Kun sekoittaa keskenään performanssitaidetta, sisäänpäinkääntynyttä laptopmusiikkia ja rock’n’rollia, saa showlle kehiteltyä hyvän dramaturgisen pohjan. Lopulliseen yhdistelmään päätyi hitusia noista kaikista, absurdistiseksi teatterispektaakkeliksi yhdisteltynä.

Shown ensimmäinen variantti esitettiin Pariisissa kahdesti: ensin tee-se-itse-kellariklubi Les Voutesin tiloissa, sitten lähellä Pompidou-keskusta, taidegalleria Publicin valkoisten seinien ympäröimänä. Kuten monet muut noise-artistit, myös Ohne joutui kamppailemaan omien punkjuuriensa sekä ruokkivana kätenä toimivan keskiluokkaisen kulttuurin tuottamien ristipaineiden kanssa aivan alusta lähtien.
Pariisin testikeikat paljastivat puutteita, mutta antoivat samalla toivoa paremmasta. Kymmenen lisäharjoituspäivän ja muutaman ohjelmallisen muutoksen jälkeen oli initiaatioriitit suoritettu, ja neljästä yksilöstä oli kehittynyt erikoislaatuinen liveprojekti.

Käynnistyi seikkailuhenkinen Euro Schizzo 2002 -kiertue täynnä tutustumisia, ylilyöntejä, pelkoja, ilon aiheita ja harmeja. Seuraavien kuuden viikon kuluessa sellaiset harmaat pisteet kuin Latvia, Liettua, Venäjä, Valko-Venäjä, Puola, Tshekin tasavalta, Slovakia ja Slovenia saivat väriä suurista kokemuksista. Reissuun kuului paitsi ihmisten kohtaamista, radio- ja tv-esiintymisiä, ajelua läpi kauniiden maisemien ja innostavien kaupunkien, myös lukuisia keikkoja hyvin erilaisissa tiloissa kuten vallatuissa taloissa, pintaklubeissa, taidegallerioissa ja kulttuurikeskuksissa.

Valkovenäläinen levymerkki The Egg and We julkaisi Minskin Buddha- Barin-keikan cd:llä. Levyllä mukana oleva QuickTime-video osoitti hyvin, kuinka koominen, brutaali, teatraalinen, omistautunut, kovaääninen, suoraviivainen ja ennen kaikkea intensiivinen tuo esitys oli.
Sen näkemisen on täytynyt tuntua vuoristoratareissulta läpi alitajunnan eri sfäärien, tai yhtä hurjalta meiningiltä kuin mitä Zürichin Cabaret Voltairessa parhaimmillaan koettiin Hugo Ballin ja Tristan Tzaran päivinä.
Tietenkään monet eivät lainkaan pitäneet näin provokatiivisesta esityksestä, jonka toteutti neljä tatuoinnein ja lävistyksin koristeltua räikeähiuksista miestä. Reaktiot olivat kuitenkin pääosin ystävällisiä. Vaikka tämä julkea show takuulla herätti kummastusta suurimmassa osassa yleisöä, heillä riitti silti uteliaisuutta selvittää millaisia tunteita heissä heräisi.
Jotkut vertasivat keikkaa jopa Tshernobylin ”melskeisiin”. Paikassa, jossa kesäisin nähdään parvikaupalla mutanttihyönteisiä, on tämä pakko laskea kunnioittavaksi kohteliaisuudeksi.

Ohne tarjoaa hyvän syyn miettiä tabujen olemusta. Miksi tabujen rikkominen viehättää niin kovasti? Millaisia vaikutuksia sillä on? Kapitalismi sulauttaa aiemmin tabuna pidettyjä asioita itseensä koko ajan kiihtyvällä tahdilla ja muovaa maailman kokonaiskuvaa yhä absurdimmaksi.
Baader-Meinhof pinnallistetaan Prada Meinhofiksi, ja nykypäivän vallankumoukset tehdään virvoitusjuomarintamalla. Aktionistiset tempaukset ja noise-kulttuuri toimivat yhtenä viimeisistä vallankumouksellisista linnakkeista, josta vain taidemaailma tahtoo napsia makupaloja. Ohne toimii näiden maailmojen leikkauspisteessä, ja onkin mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan ryhmä ja sen jäsenet kehittyvät.
Laajentavatko he sosiaalista verkostoaan vai kiertävätkö he maailmaa lentäen, apurahat taskuista pursuten? Saavatko he toimeentulonsa kulttuurirahastoista vai normaaleista paskaduuneista? Vai voisivatko he yhdistellä teoksiinsa näkökohtia näistä molemmista suunnista? Ohnen ensimmäinen esiintyminen kahteen vuoteen tapahtuu Avanto-festivaalilla, ja se on takuuvarmasti askel kohti uusia konflikteja. Kaikkia osapuolia koskevia.

> http://ohne-oben.org/

Ohne Avannon avajaisesityksessä Kiasma-teatterissa torstaina 18. marraskuuta klo 18.30, K-15.