Yleensä Avannon kaltaisia taidetapahtumia rahoittavat apurahatahot pidättäytyvät kommentoimasta niille lähetettyjä apurahahakemuksia. Tänä vuonna kohdallemme osui poikkeus, kun meille kerrottiin puhelimessa, että “niin, teillähän oli edellisinä vuosina kotimaisina pääesiintyjinä Erkki Kurenniemi ja Pekka Airaksinen. Mutta tämä Läjä Äijälä, se ei nyt sitten enää oikein...”
Siis kuka Läjä Äijälä? “Maailman vanhimman hardcore-punkbändin” Terveiden Käsien laulaja ja lauluntekijä, Suomen ensimmäisen teollisuusmusiikkiyhtye Aavikon koneen ja moottorin perustajajäsen, eksentristä konepoppia soittavan The Leo Bugariloves -yhtyeen laulaja, undergroundsarjakuvataiteilija ja paljon muuta.
Aavikon kone ja moottori
Kelataan 25 vuotta ajassa takaperin
jumalan selän taakse Tornioon, jossa
taiteelliset nuorukaiset ahdistuvat
paikkakunnan kulttuurinvastaisuudesta
ja lestadiolaisesta ahdasmielisyydestä.
Veli-Matti “Läjä” Äijälä piirtää,
Seppo Oförsagd valokuvaa ja Pekka
Ruth keräilee ääniä kelanauhurillaan.
“Tavallaan se oli hyvä, että siellä
on äärimmäisyyksiä enemmän. Kun
on vähän omituisempi herra, niin
siellä on sitten viimeisen päälle omituisempi”,
muistelee Äijälä nyt.
“Kaikki vahvistimet ja efektipedaalit
mitä mä sain lainaan, mä
laitoin feedbackaamaan, ulvomaan,
ja niitä nauhotuksia on varmasti
olemassa tuntitolkulla, mulla on sellanen
arkisto vieläkin. Se alku on ollu
semmonen”, muistelee puolestaan
Pekka Ruth.
“Sitten kun mä tapasin Läjän ensimmäisen
kerran ja se kuuli sitä, hah
hah, vinkua, ulinaa ja hurinaa, se ihastui
ikihyviksi, ja siitä se sitten lähti.
Oliskohan Seppo sitten ollu sellanen
ideologi siinä.”
Vaikutteet tulivat rajan takaa, Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupungin ruotsalaiselta puoliskolta. New Musical Expressistä luettiin Throbbing Gristlestä ja Cabaret Voltairesta, ja Haaparannan mainio musiikkipuoti hankki levyt Tukholmasta parissa päivässä. “Kyllä mä muistan, että me puhuttiin futurismista, dadaismista, Neuvostoliiton 20-luvun taiteesta, siitä omistautumisesta kun taiteilijat tekivät töitä jonkin asian puolesta ympärivuorokautisesti. Ja Bunuelin Kulta-aika... Mutta jos yrittää summata mistä siinä oli kyse, niin se oli varmaan... maailman mielettömyys”, Ruth kertoo.
Omakustannelevyt olivat päivän sana punkin tee-see-itse-ideologian myötä, ja niissä oli aivan erityistä gloriaa ja pioneerihenkeä vuonna 1979. Vähän päälle parikymppisten nuorukaisten levymerkin nimeksi tuli Ismon Karkean Brutaalit Aavikkolevyt – lyhennettynä tietenkin IKBAL – ja ensijulkaisuksi heidän Aavikon kone ja moottori -trionsa single Karavaani, jota seurasi vuotta myöhemmin julkaistu Rakkaudella sinulle. Musiikki oli monotonista syntetisaattorijunnausta, jonka nyanssit ovat tulleet ymmärrettäviksi vasta 90-luvun teknon ja sen seurausten myötä. Pääosin siitä vastasi Pekka Ruth, levyjen nimistä ja muusta “konseptualisoinnista” sekä levyjen hienoista kansista Seppo Oförsagd.
“Siitä puhuttiin paljon, että syntetisaattorin soittaminen oli enemmän kuuntelemista kuin varsinaisesti soittamista. Se oli kuin radiokanavien läpi haravoimista, kunnes löytää radioaseman, jota haluaa kuunnella. Ja sellasta tää äänien teko on mulla vieläkin”, Ruth kertoo. Aavikon kone ja moottori suunnitteli kolmatta singleä, jolla oli tarkoitus olla pelkästään puhetta. Ajatuksena oli, että joku ikäihminen olisi kertonut nauhalle hierimen, perinteisen puisen keittiökapineen käytöstä. Äijälän Terveet Kädet -yhtye vei kuitenkin yhä enemmän hänen huomiotaan, ja lopullisesti Aavikon kone ja moottori lopahti Äijälän ja Oförsagdin muutettua Helsinkiin. Oförsagd ehti olla jonkin aikaa Tornion ELMUn puheenjohtajana, kunnes jätti musiikin kokonaan. Ruth puolestaan jatkoi Torniossa äänten parissa työskennellen vuosia paikallisen Teatteri 41:n äänimiehenä, äänittäen pohjoisen rockbändejä ja antaen omia sävellyksiään käyttöön torniolaisten performance-taiteilijoiden esityksiin. 2000-luvulla hänen vuosikausia kaikessa hiljaisuudessa kehittelemänsä underground-elektroniikka putkahti takaisin ihmisten ilmoille kahden IKBALin julkaiseman loistavan CD-R:n muodossa. Premium Selection on viimeistä piirtoa myöten huoltoasemakasetti- genren lakien mukaan toteutettu instrumentaaliviihde-pastissi. Vuonna 2003 ilmestynyt, kokeellista elektronimusiikkia sisältävä Huono olento on Aavikon koneen ja moottorin muinaisten äänitysten tapaan ällistyttävällä tavalla aivan ajankohtaista kansainvälistä tasoa. “Mä oon yrittänyt monta kertaa lopettaa ja katkaista linkit tähän osaan persoonaani, mutta se ei onnistu, pakko näitä ääniä ja äänimaisemia on tehdä. Jossain vaiheessa mä ymmärsin, että tässä on enemmän kyse musiikkiterapiasta kuin mistään taiteesta esimerkiksi. Se palaute kaiuttimista on ollut niin voimakas.”
“Vaikka uusi punk, jos mikä, oli
kokeellista avantgardea, se oli liikaa
jo ‘vastakulttuurista’ viehättyneelle
älymystöllekin. Se oli heille ‘liian karkeaa,
liian surkeata, liian onnetonta
ja avutonta’, Jyrki Siukonen tiivisti
Helsingin Laulufestivaalien vastakulttuuriseminaarissa.”
(Bruun, Lindfors,
Luoto, Salo: Jee jee jee: Suomalaisen
rockin historia, 1998)
Vuonna 1980 perustettu Terveet
Kädet kuuluu suomalaisen rockin
historiankirjoituksessa punkin kolmanteen
aaltoon, jossa oli sen mukaan
“uskonpuhdistuksen” piirteitä.
70-luvulla aloittaneet punk-muusikot olivat uskonpuhdistuksen käynnistyessä muuttuneet mainstream-suosikeiksi, ja nuoremmat punkkarit pitivät heitä itsensä myyneinä rocktähtinä. Tämän hardcore-punkin “virallinen” ideologia anarkioineen ja sodanvastaisuuksineen on historiankirjoituksessa saanut enemmän huomiota osakseen kuin hc-punkkareiden psykohistoria – itsetuhoisuus, anti-intellektualismi, oman ulkopuolisuuden ja vajavaisuuden korostaminen aina idiotiaan saakka, kuitenkin aina hurtilla mustalla huumorilla höystettynä. Monien kohdalla tämä tarkoitti ympärivuorokautista alakulttuurista mielentilaa, toisten, kuten Terveiden Käsien kohdalla, kyse oli enemmänkin sen taiteellisesta ilmaisusta.
Läjä Äijälän sanoitukset Terveille Käsille veivät hc-punkin mentaalitasoja yhteen äärimmäisyyteensä ainakin Suomen mittapuissa: “Kiimaiset/ Pillun haistelijat/Joita vainoaa/ Tuska ihmisistä” (Haistelijat-kappaleen koko sanoitus). Terveet Kädet kiihdytti 80-luvun alussa myös punkin musiikillista kehitystä kohti sen loogista päätepistettä – tempon nopeuttamista äärimmilleen. Uuden ylinopean vaihteen oli keksinyt englantilainen Discharge-yhtye. Tarinaa siitä kuinka Dischargen ensi-EP ajautui nopeasti helsinkiläisen Lama-yhtyeen mukana Tornioon, on toisteltu punk-historiikeissa legendan kaltaisena, ja se muistuttaa elävästi vastaavaa tarinaa Velvet Undergroundin vuonna 1966 julkaisemasta Loop-ensisinglestä, joka muutamassa kuukaudessa osui Pekka Airaksisen käsiin, jolloin tuloksena oli Suomen ensimmäinen feedback-sävellys Korvapoliklinikka Hesperia. IKBAL julkaisi Terveiden Käsien ensi-EP:n Rock laahausta vastaan loppuvuodesta 1980, ja ennenkuulumattoman nopeuden lisäksi siinä oli jälleen havaittavissa koko Äijälän tuotantoa yhdistävä erityispiirre: monotonisuus ja purkautumista vaille jäävä jännite, joka vihjaa pinnan alla myllertävään kaaokseen.
Suomalaisen hc-punkin huippuvuodet ajoittuivat vuosiin 1982–1984, joiden jälkeen se alkoi hajota eri suuntiin, musiikissa esimerkiksi Terveiden Käsien entisen kitaristin A.W. Yrjänän CMX-yhtyeen taiteellisempaan suuntaukseen ja monien bändien suosimaan punkin ja uuden hevimetallin sekoitukseen. Jälkimmäiseen suuntaan muuttui myös Terveiden Käsien musiikki. Terveet Kädet on yksi kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia rockbändejä, jonka kymmeniin tuhansiin yltäneet myyntiluvut jättävät varjoonsa monet 2000-luvun suomalaiset vientituotteet, kun otetaan huomioon miten harrastelijamaista rockvienti oli 80-luvulla. Terveiden Käsien laajalti mainostetut Amerikan-kiertueet vuonna 1985 ja 1990 ja molempien peruuntuminen viime hetkellä puuttuneiden papereiden ja hämäräperäisten yhteiskumppaneiden takia ovat kuin yhteenveto sekä hc-punkin että tuolloisen suomalaisen rockbisneksen “surkeudesta”, “onnettomuudesta” ja “avuttomuudesta”. Kymmeniä levyjä runsaan parinkymmenen vuoden aikana julkaissut Terveet Kädet on ollut pari viime vuotta hiljaa, Äijälän mukaan jatkoa on kuitenkin odotettavissa.
Kuten fanaattiset aktivistiliikkeet ja avantgarderyhmittymät useimmiten, hc-punkkarit olivat virallisesta anarkismistaan huolimatta varsin konservatiivisia ja suvaitsemattomia: "Ajattelin, että miksen minä saisi tehdä mitä huvittaa. Terveissä Käsissä alkoi aikoinaan tympäisemään, kun kaverit vaan sanoivat, että jaa, miksi sä tämmöistä musiikkia kuuntelet, eihän tämä ole punkkia. Kaikista paras juttu oli, kun yritin selittää taidemaalari Albrecht Düreristä, ja nämä punkkarit vaan, että Albrecht Dürer, onko se punkkia? Minä sanoin, että ei helevetti, eksä nyt tiedä kuka Albrecht Dürer on? Mitä... Onko se punkkia? Minä siihen, että anna olla, anna olla siitä punkista. Albrecht Dürer, onko se punkkia, kaikesta, että onko se punkkia."
Billy Boys -yhtye syntyi hc-punkin sakeimmalla kaudella, ja sen ensilevy Mystery Train -84 ilmestyi 1983. Yhtye soitti Äijälän sanoin "huonoa musiikkia", tökeröä elektronista rockabillyä Legendary Stardust Cowboyn ja muiden trash-eksentrikkojen hengessä. Samoihin aikoihin Äijälä alkoi pukeutua Elvis-henkiseen glamour- pukuun Terveiden Käsien keikoilla. Myöhemmin hän vei projektin äärimmäisyyteensä esiintyen soolona Billy Boyna. Billy Boyn levytetty tuotanto koostuu yhdestä Puolassa vuonna 1996 julkaisusta singlepuoliskosta. Levyn toisella puolella esiintyy sekä Pan sonicin että Suiciden etäisesti mieleentuova Äijälän minimalistinen elektroniikkaprojekti The Kolmas, jonka äänitykset levyllä olivat peräisin 80-luvulta.
Kenties mestarillisin Äijälän monotonismin ilmentymä on edelleen aktiivinen blues-duo Sultans, jonka musiikki tuo mieleen John Lee Hookerin ilman laulua, suomalaisesta perinteestä taas J. O. Mallanderin 60-luvun Decompositions -levyn, jolla "sämplättiin" juuttuvan levysoittimen neulan tyyliin mustan musiikin riffejä. Suomalainen mustan musiikin lehti, vuonna 1968 perustettu kunnianarvoisa Blues News on noteerannut Sultansit: "Nykypäivän nirppanokkaisille 'bluesharrastajille' heidän tuotoksensa saattavat olla liian alkukantaista 'epämusiikillista kolinaa', mikä kyllä panee miettimään mistä siinä bluesissa pohjimmiltaan on kysymys... 'Blues-mies', jolla ei ole kanttia digata Sultansia ei ole oikea blues-mies!"
80-luvun lopussa Läjä Äijälä perusti Death Trip -nimisen yhtyeen, joka soitti raskaan hypnoottista yhden soinnun rockia. Vaikutteikseen yhtye mainitsi Swansin, mutta tämä kuului lähinnä vokaaliosuuksissa. Musiikki oli samoihin aikoihin vaikuttaneen brittiläisen Loopin henkistä: klassisia Stooges-riffejä toistettuna loputtoman tantrisesti vailla toivoakaan laukeamisesta. Kappaleiden nimet – Chainsaw Goddess, We're Gonna Die Tonight, Please, Skin Me Alive – pyörivät kuoleman ja sadomasokismin ympärillä. Samoihin aikoihin Äijälä piirsi aktiivisesti humoristisia S/M-sarjakuviaan, joita julkaistiin lähinnä pornokaupoissa myydyssä underground-sarjakuvalehti X:ssä. Äijälän lehteen tekemissä episodeissa seikkailivat mm. Elvis, Kekkonen ja Johann Sebastian Bach.
"Taiteessa ja musiikissa saa tehdä mitä huvittaa. Mikään muu ei ole pakko kun kuoleminen, ikävä kyllä. Vielä ainakin. Jos joku haluaa keksiä jotain, ettei tarvitsisi koskaan kuolla, niin olen ensimmäisten joukoissa... Kuolemahan tässä ahdistaa päivä päivältä enemmän, siksi vaan tuntuu, että jollain lailla kaikki liittyy jotenkin siihen, mitä tässä nykyäänkin tekee. Kaikki mitä tekee liittyy siihen, että yrittää voittaa kuolemanpelon. Tai alkaa naurattaa niin helevetisti…"
"99% avantgardesta on samalla tavalla paskaa kuin 99% virallisesta kulttuurista. Sillä on vaan helpompi huijata, koska avantgardessa loppujen lopuksi riittää, että tekee jotain mitä kukaan ei ole aikaisemmin tehnyt. Jos nykyään läiskitään itseä pihveillä, niin se joka alkaa läiskiä silakoilla, saa apurahan ja professuurin", sanoo The Leo Bugariloves -yhtyeen kitaristi Ruki Vehr kun keskustelemme Avanto-festivaalin ohjelmallisesta avantgardismista. Vehrin, Pupu Lihaviston ja Kauko Röyhkän koulukaveriporukka olivat Aavikon koneen ja moottorin aikalaisia Oulussa 70-luvun lopulla. Leimallista heidän kaikelle toiminnalleen oli vimmattu halu ärsyttää kaikkia: Oulun porvareita ja "stalinistisia kulttuuripiirejä", mutta yhtä lailla iskulauseitaan toistelevia etelän punkkareita. Kaveripiiri julkaisi Tilt-Zeitungnimisestä pienlehteä ja muodosti Röyhkän Narttu-yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon. Yhteistä torniolaisten kanssa oli vakaa vakaumus siitä, että oma "vastakulttuuri" piti koota omista aineksista, mikä kuuluukin varhaisen Nartun musiikissa ja kumppanusten vuonna 1982 perustamassa 500 Kg Lihaa -bändiprojektissa. Yhtye käytti sanoituksinaan enimmäkseen klassista suomalaista runoutta kuten Uuno Kailasta ja Yrjö Jylhää.
80-luvun lopussa Lihavisto ja Vehr pyysivät Läjä Äijälää laulajaksi uuteen yhtyeeseensä, jonka nimeksi tuli The Leo Bugariloves. "Me ollaan mainstream-bändi, joka käyttää sattumia, huonoa editointia ja piittaamattomuutta työskentelyssään", kertoo Lihavisto. Lihavisto ja Vehr vastaavat kappaleista, mutta Äijälällä on osuutensa näiden kirjoittamien absurdien sanoitusten lopullisessa muodossa: "Läjä on elävä editointikoneisto, formalisoija, joka muuttaa tarinan dadaismiksi jättämällä sanoja tai tavuja pois. Tulos on kuin vitsi, josta puuttuu viimeinen lause." Aavikon koneen ja moottorin Pekka Ruth on äänittänyt suurimman osan The Leo Bugarilovesin tuotannosta, ja yhtye tunnustaakin hänen suuren merkityksensä saundilleen. Tuija Karén, Samuli Alapuranen ja Pupu Lihavisto ovat tehneet joukon The Leo Bugariloves -musiikkivideoita, jotka ovat saaneet suuren yleisönsuosion mm. Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Niistä esitetään Avannossa Karénin Viiden tuulen lakki (1995), Lämmöllä ja antaumuksella (1996), Muukalainen (2002), Alapurasen Capsula de rosca (2000) ja Lihaviston Maisemakuvia Livojoen varrelta käsin (1994).
90-luvun puolivälissä aktiivisimmin toiminut The Leo Bugariloves on pysytellyt hiljaa seitsemän vuotta, mutta tänä kesänä he julkaisivat vuosia tekeillä olleen Help!-albumin, ja Avannon-keikka on ainoa sen yhteydessä tapahtuva esiintyminen. Help! on yhtyeen 90-luvun teoksia hämmentävämpi ja selittämättömämpi. 90-luvun alun radioystävällisen konepopin tai jopa tuon ajan mainosmusiikin mieleentuovien sävellysten vuoroin reippaat, vuoroin melankoliset sävyt eivät tunnu juurikaan kohtaavan houreisia sanoituksia ja Äijälän niistä uuttamia virtuoosisia tulkintoja. Kenties tarvitaan jälleen 25 vuotta ennen kuin tämä musiikki tuntuu täysin luonnolliselta.
> http://www.saunalahti.fi/jollywoo/
Avanto-festivaali ja Bad Vugum -levymerkki julkaisevat perjantaina 19. marraskuuta yhteistyössä kokoelma-cd:n Passions of Läjä Äijälä, jolla ovat mukana ovat Aavikon kone ja moottori, Terveet Kädet, Billy Boys, Billy Boy, The Kolmas, Death Trip, Sultans, The Leo Bugariloves ja Läjä Äijälä.
Aavikon kone ja moottori esiintyy Avanto-yökerhossa Mocambossa torstaina 18. marraskuuta.
Sultans esiintyy Avanto-yökerhossa UMO Jazz Housessa perjantaina 19. marraskuuta. Illan aluksi esitetään Pupu Lihaviston ohjaama lyhytelokuva The Man And His Wardrobe (31', 1993), jossa on pääosassa Läjä Äijälä.
The Leo Bugariloves esiintyy Avanto-yökerhossa Gloriassa lauantaina 20. marraskuuta.
