"Jos Jimi Hendrix ilmaantuisi nyt, Idolsin tuomarit löisivät hänet maan rakoon", lausuu Kari Peitsamo. Samaa voi sanoa hänestä itsestään. Peitsamo on aina näyttänyt, että "yksilön hiekanjyväksi jauhavan tajuntateollisuuden portinvartijat" eivät lopulta voi määrätä siitä, että ihmiset ilmaisisivat itseään heidän odotustensa ja vaatimustensa mukaisesti. Peitsamo onkin vuosikymmenestä toiseen ollut nuorten nonkonformistien esikuva ja suoranainen guru. Hänen uusimpiin yllätysvetoihinsa kuuluvat eduskuntavaaliehdokkuus SKP:n riveissä, levytysten lopettaminen (vaalilevyjä ja Avantoscore 2003 -kokoelmaa lukuunottamatta) ja päivätyö haudankaivajana. "Taiteilijan koko tuotanto voidaan nähdä yhtenä teoksena, ja mulla se on tällainen mieletön kollaasi".

Kari Peitsamo oli erityisen outo lintu aloittaessaan julkisen uransa vuonna 1977, kun suomalainen rock oli mieshormonia uhkuvien rajujen kapinallisten ja kitaratekniikan asiantuntijoiden ikioma foorumi. Franz Kafkasta ja Paul Kleestä haastatteluissaan puhuva, korostetun normaalin näköinen nuorukainen kuitenkin uskalsi nousta rockfestivaalien lavoille esittämään epävarmalla äänellään outoja, lapsenomaisia fantasioitaan säestäjänään rock-yhtye, joka oli yhtä aggressiivinen kuin lego-äijistä koottu leikkibändi pienoisjunaradan veturinkuljettaja frontmaninään. Seuraavana vuonna hän vei provokaationsa askelta pidemmälle ja levytti tukahdutetun vaimeasti soivan akustisen kitaransa säestyksellä loisteliaan poeettisen Vedestä nousee kasvi -LP:nsä. Loppuvuodesta 1978 julkaistiin hänen varhaistuotantonsa huipentuma, avantgarde-pianismista, -viulismista ja melumusiikista koostuva Puinen levy -EP, josta Avannossa kuullaan päivitetty versio.

"Mä pidän itseäni helvetinmoisena sankarina just sen takia, että mä en ikinä suostu olemaan one of the pretty people missään mielessä, en suostu ees ottaa kuvainkaatajan roolia, vaan idea on siinä, että vedetään koko ajan mattoa alta kaikilta. Mä oon nähny, että kaikesta tulee vaan estetisointia. Soundi-lehden toimittajat — ja ehkä Uusi Laulu -lehden toimittajat yhtä hyvin, en mä tiedä — on ihan samanlaisia snobeja ja esteetikkoja kuin Parnasso-lehden toimittajat, mun mielestä, loppujen lopuks. Se muoto on vaan vähän karkeempi ja kulmikkaampi ja jäsentymättömämpi, mutta kuitenkin ollaan muodon pauloissa. Ja se on karmeeta. Voihan tietysti sanoa, että taide myös auttaa meitä näkemään todellisuutta, mutta mä väitän että taide syntyy vasta siinä vaiheessa kun syntyy myös neuroosi." (Kari Peitsamo Uusi Laulu -lehdessä 3/1981)

Puisen levyn tunnetuimman kappaleen, Puisen koiran, lähtökohtana oli todellakin tuska, ahdistus ja neuroosi. Vaikka Peitsamo usein nähdään hassuna pilailijana, tämä toinen puoli on ollut läsnä hänen koko tuotannossaan. Puisen koiran viulun atonaalisissa rahinoissa ja rääkäisyissä se on ilmaistu suoraan. Taustalla oli myös freejazzin uranuurtajan Ornette Colemanin konsertin näkeminen Pori jazzissa: "Se ei selvästi osannut soittaa viulua lainkaan, mutta veteli sillä silti hälyääniä muun bändin päälle, ja se teki muhun vaikutuksen." Elokuussa 1978 Peitsamo esitti Puisen koiran ainoan kerran livenä ollessaan lämmittelemässä Veltto Virtasen Heru-yhtyettä Tampereen Tekulla.