| |
"Joku trooppisen hysterian ihminen
pistää lauluksi ja laulaa jotain oo-la-laa. Mutta suomalainen,
arktisen hysterian mies vetää pelin housuista ja kusee
rappusille ja laulaa suomalaisen jenkan tai muun vänkälaulun."
(Arktinen hysteria -romaanin kirjoittaja Marko Tapio radiohaastattelussa
1968)
Suomessa ei ole tehty ainoastaan musiikkia,
joka vieraan korvissa kuulostaa oudolta, vaan myös säveltaidetta,
jota jopa keskivertosuomalainen pitää kummallisena.
Omituisen musiikin erityisen ala-lajin muodostaa kokeellinen,
ymmärrettävää verbaliikkaa kaihtava, kertosäkeitä
ja melodioita kammoava, monasti käsitetaiteellinen säveltuotanto,
jota voivat lei-mata mm. piipitys, surina, ulina, kilkutus, su-hina,
säkätys, ruumiinäänet, koneiden kol-ke, jäsentymätön
meteli - tai hiljaisuus. 40 vuoden jälkeen on jo aika luonnostella
opasta muinaissuomalaisen avantgarden, "arktisen hysterian"
levytyshistoriaan.
Vuonna 1961 suomalaisen musiikin radikaalein
kärki löytyi lounaissuomalaisessa maalaispitäjässä
sijaitsevasta kokeilustudiosta, ts. ylioppilas M. A. Nummisen
makuuhuoneesta hänen nuoruudenkodissaan Somerolla. Nykymusiikista
ja modernista jazzista viehättyneiden toveriensa (Tommi
Parko ja Pekka Kujanpää) kera Numminen äänitti
tuolloin ensimmäisen konkreettiseen musiikkiin luettavan
kotimaisen teoksen, vuonna 1967 julkaistun Eleitä kolmelle
röyhtäilijälle (syksyllä 2001 ilmestyvällä
kokoelmalla Arktinen hysteria, Love Records LXCD 635).
Nykytaidetta syytetään usein vaikeatajuisuudesta, mutta
ainakin vissyveden voimalla tuotettu Eleitä aukeaa suorastaan
esimerkillisen helposti ja on siis kansanläheinen.
Multi-instrumentalisti Parko jatkoi kotiavantgarden
tekoa Tandberg-magnetofonillaan. Nummisen ja etnomusikologi Pekka
Gronowin yllykkeestä hän osallistui vuonna 1968 teekkarien
taidetapahtumaan voitokkailla sävelesityksillään
ja kollaaseillaan, jotka koostuivat soitin- ja vokaali-improvisaatioista,
höpötyksestä, kaunokirjallisuuden (Humiseva
harju vajaassa kahdessa minuutissa) ja isänmaallisten
laulujen luennasta jne. Seitsemän näistä teoksista
julkaistiin Teekkarien Jazzkerhon mini-lp:llä Posotusta,
pimputusta, pompotusta. Hysteriablues (LXCD 635) ja Naukumablues
ja eivät ehkä vastanneet tuolloin ajankohtaiseen kysymykseen,
pystyykö valkoinen mies laulamaan bluesia, mutta tekivät
selväksi, että hän pystyi ainakin kirkumaan sitä.
Numminen itse hämmästytti korkeakulttuurin
ystäviä vuonna 1964 osallistumalla Akateemisten kulttuurikilpailu-jen
yksinlaulusarjaan elektronisella, ääntä muuntavalla
laulukoneella. Piipittävän laitteen edistyksellisyys
ei ikävä kyllä yltänyt siihen, että se
olisi parantanut Nummisen ääntä, vaikka laulaja
katsoikin siihen olevan varaa. Laitteistonsa jatkokehittelyssä
hän turvautui ystävänsä Erkki Kurenniemen
palveluksiin.
Kurenniemi oli ollut aktiivisesti mukana
yleistä hämmästystä herättäneissä
happeningkonserteissa, joita helsinkiläinen Suomen Musiikkinuoriso
-niminen, alun perin taidemusiikin piirissä toiminut, Someron
röyhtäilijöistä riippumaton kriitikko- ja
säveltäjäryhmä (mukana mm. Erkki Salmenhaara,
Henrik Otto Donner, Ilpo Saunio, Kaj Chydenius, Kari Rydman)
järjesti vuoden 1962 lopulta alkaen. Improvisaatio, sattumanvaraisuus
ja kollaasi nousivat nyt hyveiksi. Tapahtumissa soitettiin ruuveilla
ja nauloilla preparoitua flyygeliä, potkittiin pianon pohjaa,
kylvettiin herneitä yleisön sekaan, pakattiin silitysrautaa
ja kirjoja matkalaukkuun tai otettiin kadulla aurinkoa, ja muusikot
saattoivat soittaa yhtaikaa eri soolokonserttoja tai yksinkertaisesti
sitä mikä sattui huvittamaan. Musiikin piiriin hyväksyttiin
häly, mutta myös hiljaisuus: ryhmän ensikonsertissa
joulukuussa 1962 kuultiin John Cagen kuuluisa 4 1/2-minuuttinen
hiljaisuudenkuvaus.
Elektronimusiikkia oli Suomessa alettu
Karlheinz Stockhausenin ym. inspiroimana tehdä jo vuonna
1960 (tätä kirjoitettaessa 60-luvun alun nauhamateriaalista
on vasta tulollaan kokoelmalevy, ks. Kuljuntausta 2001, cd-liite).
Laitekehittelijänä ja visionäärinä Kurenniemellä
oli kuitenkin pioneerirooli. Hän ryhtyi jo 1962 väsäämään
Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen kirjavarastoon
kokeilustudiota ja ja vuonna 1964 myös ensimmäistä,
parin neliömetrin suuruista esisyntetisaattoriaan, johon
hankki komponentteja mm. romuliikkeestä. Elektronimusiikin
usein suosimien puhtaiden siniäänten sijaan Kurenniemi
oli kiinnostunut kantti- eli suora-kulma-aallosta, joka käytännön
kuulokuvana muistutti kitaran äänensärkijän
muokkaamaa ääntä, joten ei ollut ihme, että
hänen keksinnöilleen löytyi sovellutuksia myös
rockmusiikin suunnalta.
Hän avusti myös säveltäjä
Erkki Salmenhaaraa leikkelemään kokoon ensimmäisen
suomalaisen elektronimusiikkilevytyksen Information explosion
(LXCD 635), joka tehtiin taustaluupiksi Montrealin maailmannäyttelyn
Ihminen yhteisössä -paviljonkiin 1967. Salmenhaara oli
jo 1963 toteuttanut Suomen ensimmäisen live-elektronisen
teoksen, "raakasointiseksi" luonnehditun konserton kahdelle
sähköviululle. Hän kannatti kirjoituksissaan musiikin
"epäpuhtautta" ja oli kiinnostunut myös 60-luvun
jälkipuoliskon undergroundmusiikista. Information explosionissa
Salmenhaara pyrki tieten tahtoen välttämään
elektronimusiikin tyypillisen steriiliyden "sämpläämällä"
teokseensa kirjavan kokoelman äänilevysitaatteja, jotka
kuvasivat jo kauan ennen taivaskanavia ja internettiä suosiossa
ollutta "informaatioräjähdys"-käsitettä.
Koneellista meteliä
M. A. Numminen jatkoi vakavan musiikin
harrastustaan Kurenniemeltä tilaamallaan Sähkökvartetti-koneella,
jonka vallankumouksellisena ideana oli elektronimusiikin esittäminen
livenä. Vehkeen "sähköviulu" koostui
yhdestä potentiometristä. "Melodiakoneen"
äänentaajutta säädeltiin peittämällä
valovastuksia pyyhekumilla. "Sähkörummuissa"
oli rytmisiä tapahtumia toistava sekvensseri, ja niitä
voitiin lisäksi soittaa käsin. Laulajalla oli mikrofonin
ohella alumiinikeppi, jonka valovastuksia sulkemalla hän
kytki päälle erilaisia suodattimia ja äänensärkijäpiirejä.
Laitetta käyttävän yhtyeen koko repertuaari muodostui
pituudeltaan vaihtelevasta kappaleesta Kaukana väijyy
ystäviä (LXCD 635). Härvelin piinaava ulina
Bulgarian kansainvälisillä nuorisofestivaaleilla 1968
tyhjensi nopeassa tahdissa kiitettävän osan nelituhathenkisestä
konserttitilasta.
Ruotsalaiselle studiolle rakentamallaan Andromatic-laitteella
Kurenniemi levytti itsekin musiikkia vuonna 1968. Hän arveli
"kuolleeksi" soimatun konemusiikin tuntuvan meistä
vieraalta vain sen johdosta, että se on meille oudon kulttuurin
tuotetta. Tanssimaan kykenevät mekaaniset, ihmisen kaltaiset
oliot, Kurenniemi kuvitteli, saattaisivat tuottaa jotakin Antropoidien
tanssia (LXCD 635) muistuttavaa. Laajemmalti tutuksi tämä
varhainen tanssimusiikkipiipitys tuli vasta 1970, kun katkelma
siitä päätyi Wigwam-yhtyeen Tombstone
Valentine -albumille. Kurenniemen vain toistakymmentä
sävellystä käsittävästä tuotannosta
tämä on siksi ainut teos, josta hän silloin tällöin
saa jopa Teosto-tuloja.
Vuonna 1970 Kurenniemi sai valmiiksi
myös Digital Music Instrument -syntikkansa. Kyseessä
oli n. 20 cm korkea, vajaan 50 cm levyinen ja pituinen laatikko,
joka tuotti ääntä, kun sen päällyksessä
olevia kytkentäliuskoja kosketeltiin metallipuikoilla. Toisin
kuin varhemmissa sekvenssereissä, tässä kömpelössä
laitteessa oli jo muistipiirejä. Se tallensi sata komentoa;
käytännössä muistiin pystyi ajamaan 2-3 tahtia
kerrallaan. Dimillä olisi periaatteessa pystynyt soittamaan
livenäkin, mutta syksyn -70 sähkötapahtumassa äänenvoimakkuus
oli säädetty pieleen, ja härvelin hirvittävä
meteli hukutti myötäilevän jazzbändin alleen.
Myöhempiä malleja ohjattiin mm. videokameralla (Dimi-O),
ihokosketuksen perusteella (Dimi-S eli Sexophone) tai aivoimpulsseilla
(Dimi-E). Dimiä markkinoivan, pienen Musica-merkin julkaiseman
äänilevyn a-puoli alkoi Bachin kaksiäänisistä
inventioista ja päättyi improvisoituun outventioon eli
free-elektroniikkaan, jonka lomassa laitteen keksijä karjuu.
Hänen assistenttinsa Jukka Ruohomäen säveltämä
ja toteuttama rytmikäs, blueskaavan pohjalta syntynyt Mikä
aika on -raidan (LXCD 635) oli varhainen yritys elektronisen
tanssimusiikin suuntaan.
Popin ja taideavantgarden kohtaamisista
populaareimpia oli Blues Section -yhtyeen ja heidän
tuottajansa, Love Records -yhtiön johtajan Otto Donnerin
yhteistyö. Donner oli 60-luvun alun happeningeissa orkestroinut
konsertteja mm. puhaltimille, lyömäsoittajille ja 12
matkaradiolle ja käyttänyt ääniaineksenaan
soittajien tömistyksiä ja huutoja, jopa orkesterin sisääntuloa
ja soittoon valmistautumista. Vuonna 1967 Blues Sectionin Shivers
of pleasure -kappaletta (LXCD 635) ryyditettiin mm. väärinpäin
pyöritetyllä nauhalla, "atonaalisen kuoron"
jäsenet mylvivät sattumanvaraisesti valittuja ääniä,
ja suomalainen popbändi käytti tässä ensi
kertaa luuppeja eli nauhalenkkejä äänitapahtumien
toistamiseen. Donnerin kokeellisella Treatment-jazz-ryh-mällä,
jossa osa Blues Sectionista niinikään vaikutti, oli
konserteissa jopa viisimetrisiä, tuolien karmeilla kiemurtelevia,
bändin soittoa toistavia nauhaluuppeja. Kaikki kuvattu huhkiminen
yhden ainoan singlen b-puoliskon eteen tekee myös ymmärrettäväksi,
miksi Love Recordsilla oli otsaa kutsua itseään epäkaupalliseksi.
Love Recordsin ohella toinen merkittävä
avantgardelevymerkki oli M. A. Nummisen ja Pekka Gronowin Eteenpäin!
Vuonna 1970 Akateeminen Jazzkerho kustansi sille Jouni Kestin
ja Seppo I. Laineen singlen Vallankumouksen analyysi/Punalippu
(LXCD 635), jonka säröisesti kirkuvan fonin ja konekiväärirummutuksen
tuottama kuulokuva katutaisteluista ja teloituskomppanioista oli
jazzissakin jotain kohtuullisen radikaalia. Fonisti-metallimies
Laine (sittemmin mm. kommunistisen puolueen piirisihteeri) kuului
myös legendaariseen Nalle Puh Big Bandiin, joka piti pääsyvaatimuksenaan
pikemminkin soittohalua kuin -taitoa ja herätti keikoillaan
hämmen-nystä mm. yllättävien riisuuntumisten
ja suorassa tv-lähetyksessä suoritetun viinanjuonnin
ansiosta.
Saundeja saunamökistä
Kuvaelmillaan julkista sukupuolikuria loukanneen undergroundyhtye
Spermin ensilevy julkaistiin Eteenpäin-merkillä
vuonna 1968. Nimettömällä mini-lp:llä kuultiin
laulusolistin örähtelyjen ja kirkunan ohella omituista,
neuroottista hälyä, nauhakaiun avulla tunnistamattomiksi
muutettuja kitaraääniä, koputuksia, hankauksia
jne. (esim. 3rd erection, LXCD 635), jotka olivat syntyneet
pääsäveltäjä Pekka Airaksisen
(Isä MacDullan) pienessä saunamökkistudiossa. Airaksinen
sai aikaan pitkiä, psykedeelisiä viiveitä soittamalla
sähkökitaraa vahvistimeen kytketyn nauhurin läpi
ja kytkemällä nauhureita vielä keskenään.
Laitteet olivat alituiseen päällä, sillä kiintoisa
ääni saattoi syntyä vaikkapa jonkun vahingossa
kolhiessa lattialla lojuvaa kitaraa. Virheet olivat sallittuja
ja toivottujakin: pari vuotta myöhemmän Shh!-omakustanne-lp:n
(julkaistu 90-luvun lopulla cd:nä Dharmakustannus-levymerkillä)
aloittavan 16-minuuttisen Heinäsirkat I -raidan taustajyminä
on äänenkier-toa, ja heinäsirkkojen sirinä
löytyi sattumalta Airaksisen vaihtaessa magnetofoninsa mikrofoni-
ja linjasisääntulojen piuhat keskenään. Hän
teki "kappale"-termin Suomessakin vanhanaikaiseksi jo
parikymmentä vuotta ennen teknoa ja ambientia.
Sperm yhdisteli kokeellisen nykymusiikin
ja avantgardejazzin vaikutteita Jimi Hendrixin, Whon, Frank Zappan
ja Velvet Undergroundin antamiin virikkeisiin. Se liitti livesoiton
taustanauhoihin, meditaatiomusiikin viidakkobeattiin, siirtyi
Chopinin pianokonsertosta avaintenkalisteluun. Kerran se tuijotti
ääneti yleisöä, kunnes tämä hermostui.
Spermin musiikissaan suosima Terry Riley/Andy Warhol -henkinen
toiston periaate toteutui erityisen kristallisoituneessa muodossa
kuvataiteilija J. O. Mallanderin Eteenpäin!-soolosinglellä
1962/1968 (LXCD 635), jossa mainittujen vuosien presidentinvaalien
ääntenlaskijat kertaavat ylivoimaisen voittajan eli
Kekkosen nimeä. Mallander toimi myös scratch-pioneerina
Decompositions-ep:llään (Love, 1970), jossa dekonstruoi
tunnettuja jazzlevytyksiä hyppyyttämällä levysoittimen
neulaa ja kierrättämällä kappaleiden avainkohtia
loputtomina luuppeina.
Mm. monien oikeustoimien hyydytettyä
Spermin toiminnan 70-luvun alussa Airaksinen jatkoi omien projektiensa
parissa. One point music -albumilla, jonka hän julkaisi
1973 omalla 0-records-merkillään, käytettiin eräänä
äänilähteenä mikrofonin tallentamia sadepisaroiden
ääniä. Sekä aikakauden tekniikkaa että
Airaksisen metodia kuvaa se, että musiikkitieteen laitoksella
tehty Pienen sienikonserton (LXCD 635) taustanauha sisältää
tahattomasti syntyneitä takaperoisia osuuksia, jotka kuitenkin
miellyttivät säveltäjän korvaa. Levyn takakannessa
kriitikko Ilpo Saunio rinnastaa tekijän sellaisiin nykymusiikin
suuruuksiin kuin Stockhausen, Iannis Xenakis, Gottfried Koenig
jne. Airaksinen oli kuitenkin muita lähempänä populaarimusiikkia,
rockia ja jazzia – meditatiivisimmillaankin hänen musiikissaan
oli rytmimusiikin pulssi, vaikka vain aavistuksenomaisena.
Tämä rytmimusiikillinen pohjavirtaus
kuuluu selvästi vuosien 1972-75 äänityksissä,
jotka Dharmakustannus on myöhemmin julkaissut Gandhi-Freud-kokoonpanon
nimellä. Duon elektroninen tanssimusiikki tai rock koostui
eri alkuaineille ja vitamiineille omistetuista syntikkakappaleista
(A, C, E jne.), joiden otsikot ovat jopa maailmanmitassa
harvinaisen tiiviitä ja iskeviä. Se oli atakiltaan,
säröisyydeltään ja rytmikkyydeltään
aivan toista kuin vaikkapa Airaksisen ym. samanaikaisen Samsa-trion
akustinen, enemmän sattumanvaraisuuteen perustuva "vihreä"
freejazz. Gandhin ja Freudin ohella bändi olisi voinut vannoa
vaikkapa Howlin' Wolfin tai Velvet Undergroundin nimeen.
70-luvun suomalaisesta avantgardesta
on mainittava myös Record Singers, neljän kuvataiteilijan
laulu- ja performanssiryhmä, jonka vuonna 1974 julkaisema
tyhjä levynkuori on kansainvälisessäkin mitassa
kokeellisen musiikin kirkkaimpia helmiä. Äänikuva
on ilmava, eikä taiteellinen ilmaisu ainakaan törmännyt
lo-fi-äänentoiston asettamiin rajoituksiin.
Punkkia ja pilputusta
Vaikka 70-luvun lopun punk-aallon retoriikka suuntautuikin edeltävää
sukupolvea vastaan, monilla sen aktivisteilla oli juuret inhassa
progerockissa ja muussa hämyilyyn luettavassa, ja aika ajoin
nämä nousivat näkyviinkin. Kun Poko Rekordsin ensimmäisiin
punkryhmiin kuulunut tamperelainen Kollaa Kestää
purkitti tammikuussa 1978 debyyttisinglensä b-puoliskoa,
edellisessä sessiossa käteensä rasitusshokin saanut
aloitteleva perkussionisti Jyrki Siukonen ei enää
suostunut lainkaan rummuttamaan. King Crimsonin musiikin parissa
varttuneet soittajat joutuivat tällöin turvautumaan
juuri sivuutetuksi luullun musiikkimuodon arsenaaliin. Lainattujen
rytmi- ja viulukoneiden sekä omista komeroista paljastuneen
syntetisaattorin turvin valmistettiin hätävaraksi ex
tempore -metodilla sisäänsoitettu, paria sointua jauhava,
huokailulla ja ikuisuuden olemusta koskevalla lausunnalla ryyditetty
surf-ambient-proge-punk-taideteos Tähtien rauha (julkaistu
uudelleen Kollaa Kestään cd:llä Jäähyväiset
aseille – kokonaan, Love, 1995).
Yksinkertaisilla, vakavanhupaisilla popkappaleillaan
läpi lyöneen Kari Peitsamon samana vuonna tekemä
Puinen levy (mukana cd:llä Kari Kolmas – Puinen
levy, Love, 1993) osoitti, että artistia innostivat CCR:n
ja Beatlesin ohella myös John Cage ja Ornette Coleman. Rockyleisön
enemmistö ei suinkaan tulkinnut kiireetöntä kitaran
kielten räpelöintiä, pianon takomista ja viulun
narisuttelua punkin äärimmäiseksi mutta loogiseksi
muodoksi, vaan sekoiluksi tai kyseenalaiseksi pilaksi, ja levyn
menekki jäikin noin 124 kappaleeseen. Tämän jälkeen
ilmestyneellä Kari Peitsamo ja Ankkuli -tuplalla (julkaistu
cd:nä 1997) kuultiin vielä Jackson Pollockin roiskintamaalausten
innoittama teos, jossa tekijä pahoinpiteli kolmea päällekkäin
äänitettyä pianoa. 80-luvulla Peitsamo palasi rockin
perinteisen kolmen soinnun minimalismin pariin.
Tehtiin myös sellaista radikaalia
avantgardemusiikkia, joka ei ainakaan päältä katsoen
kielinyt taidehistorian tuntemuksesta. Tuntemattomaksi jääneen
kakarayhtye Silverin tyylipuhdas kakofonia singlellä
No more grease (Johanna, 1979) oli yhtäältä
jotain, minkä uuden aallon suurnimien olivat jo ohittaneet,
toisaalta kaiku tulevilta vuosilta. Paikoin se muistutti Spermin
esikoislevyn neuroottista hälyä. Silverin jäsenet
eivät suostuneet tapaamaan levy-yhtiön edustajia tai
tulemaan studioon, jossa he voisivat räpeltää pianon
kieliä, kolistaa pesusoikkoa tai hakata akustista kitaraa
barbinukella, joten kappaleet siirrettiin suoraan demokasetilta
masternauhalle. Seuraavaksi ilmestyneessä dekonstruktiivisessa
ja, voinee sanoa, destruktiivisessa mestariteoksessa Do you
wanna dance (Johanna, 1980) keskitytään olennaiseen,
siis klassikkobiisin kertosäkeeseen, jos kohta se-kin keskeytyy
tavan takaa naurunräkätykseen. Puute korvataan jatkamalla
toimintaa entistä tarmokkaammin.
Omakustanteet olivat omiaan uinuvien
kykyjen alkuvoimaisimmalle tasolle, johon usein myös käsite
"luova hulluus" yhdistetään. Niissä kristallisoitui
se tosiseikka, että suomipunkissa ei ollut kyse ainoastaan
tietystä soittotyylistä vaan myös yleisemmästä
asenteesta, joka antoi luvan panna äänilevylle aivan
mitä hyvänsä. Nokialaisen Yhtyeen esimerkillinen
pelkistys Apatian tanssi (1979) käsitti 55 sekuntia
bassorummun pauketta.
Torniolaisen Aavikon Kone ja Moottori
-ryhmän Karavaani (mukana kokoelma-cd:llä The
Golden Greats Of IKBAL, Bad Vugum, 1995) oli vuonna 1979 yksi
punk-kauden ensimmäisistä tee-se-itse-levyistä
ja samalla kaukana siitä, miten punk tavattiin ymmärtää.
Pienen keltamuovisen WASP-syntetisaattorin koko levyn ajan jauhama
yksinkertainen kilkutuskuvio oli monotonisuudessaan provokatorinen,
jos kohta laulun puute alun perin johtuikin teknisestä kömmähdyksestä.
Karavaanin kaukokaipuista teemaa korostava kosminen saundi synnytettiin
saunassa kierrättä-mällä ääntä
metalliputkien kautta. Rakkaudella sinulle -kakkoslevyn
innovaatioita olivat "moottori"-sanaa hokeva "postgregoriaaninen"
kuoro sekä lintuhäk-kiin hakkaava rele, jota kaiuttamalla
syntyi mielikuva käynnistyvästä moottorista. Vaikka
trion pomo Läjä Äijälä tunnetaankin
paremmin legendaarisen Terveet Kädet -yhtyeen hardcorepunkista,
AKJM:aa elähdyttivät dada, M. A. Nummisen Sähkökvartetti
ja uusi englantilainen syntikkascene Human Leaguesta Throbbing
Gristleen.
Loviisalaissyntyiset Mats ja Måns Kullman osallistuivat
1981 ystävänsä Josper Knutasin vetämän
Halv-8-radio-ohjelman säveltaidekilpailuun rummuttamalla
pöytää ja soittamalla kasettikoneen kautta vanhaan
radioon yhdistet-tyä kitaraa, josta lähti yltiökapea
ja sirkkelimäisen viiltävä saundi. Mm. tuomaristoon
kuuluneiden M. A. Nummisen ja Otto Donnerin ansiosta hämmästynyt
kaksikko voitti Public Image -vaikutteisella hupitekeleellään
ensipalkinnon ja pääsi singlentekoon Hefty Load
-yhtyeineen. Neitseellistä suhdetta studiotyöskentelyyn
korvattiin kantamalla paikalle kassitolkulla kaljaa. Du bist
wunderbarilla (Halv-8, 1981) – riipivää metallia
ilman melodiaa ja riffejä – Mats Kullman joutui ensi
kertaa eläissään tarttumaan bassoon monen muun,
äänittäjä mukaan lukien, yritettyä sitä
jo yrittänyt näpelöidä. Schrecklich-raidalla
hän soitti mm. klarinetin ja saksofonin ristisiitosta muistuttavaa
pientä pahvisoitinta. Kun virvokkeiden tai muiden syiden
masentama kosketinsoittaja ilmoitti kieltäytyvänsä
soitosta, katseet kääntyivät kohti tuottaja Knutasia.
Tämä asettui elämänsä ensimmäistä
kertaa syntikan ääreen, nauha pantiin pyörimään,
ja hieman musette-hanurinsoiton, tieteisfilmin laboratorion ja
konekivääritulen ristisiitosta muistuttava kappale syntyi.
Kasettien kohinaa
80-luvun alussa Suomi astui kansainvälisen kasettikulttuurin
piiriin, kun maahan syntyi muutamia pääasiassa nauhatuotantoon
keskittyneitä avantgardeyksiköitä. Vuonna 1982
aloittaneen, itähelsinkiläiseen uima-altaaseen rakennetussa
studiossa toimivan Power-merkin (ei yhteyttä samannimiseen
lahtelaisyhtiöön) katalogi kallistui jonkinasteisen
huumorin sävyttämään syntikkapoppiin päin.
Levymoguli Otso Pakarisen itsensä johtaman Tapa
Paha Tapa -kokoonpanon Aurinko-kasetin (1983)
parhaita hetkiä tarjosi kuitenkin vähemmän vitsikäs
I love it.
Suomen ensimmäinen vaihtoehtokasettimerkki
Valtavat Ihmesilmälasit Records uudisti 60-lukulaisen nauhamusiikin
käsitteen vuosina 1980-82 julkaisemillaan noin 20:lla kohisevalla,
uskollisesti häiriöt toistavalla kasetilla, joiden kannet
oli asian luonteeseen sopivasti monistettu ehkä uzbekistanilaisilla
valokopiokoneilla. Julkaisujen levikki oli 10-20, huikeimmillaan
40 kpl (näytteitä kokoelmalla Pilottilasit –
Helsinki Underground 1981-1987, N&B Research Digest, 2000).
Monien taiteilijanimien taakse haarautuvana kantajoukkona oli
kuudesta koulutoveruksesta koostuva Swissair-yhtye, jonka
jäsenet olivat jo 15-16-vuotiaina kyllästyneet punkkiin
ja muuhunkin rockiin suunnaten mielenkiintonsa PiL:iin, Residentsiin,
Cabaret Voltaireen ja Peitsamon Puiseen levyyn.
Myöhempi ohjaaja Mika Taanila
teki Valtaville dadaistisia nauhoituksia Musiikkivyöryn
nimellä. Pietari Koskisen ja Anton Nikkilän
muodostaman Mietoherneen klassikoita oli sodomia-aiheinen,
bukolinen Mietoherne II -rynkytys (1981). Monella kasetilla
on vain päätetty painaa äänitysnappia ja katsoa
mitä tapahtuu. Urban Hell -trion nauhalle oli vahingossa
äänitetty kaksi soitantorupeamaa päällekkäin.
Uusittu Pak -projektissa tallennettiin lasten puuhastelua
ja soittoa lelusoittimil-la. Suunnitelmiin kuului myös postimyynnissä
myytävä betonimöhkäle. Swissairin oma musiikki
oli suggestiivista surinaa tai jankkausta lähinnä säröisillä
sähkökitaroilla. Yhtyeen ensimmäinen ja ainut syntikka
oli 200 mk maksava neuvostoliittolainen, lelusoittimelta kuulostava
FAEMI. Nuorison taidetapahtumassa Swissair otti osaa 12-16-vuotiaiden
kansanmusiikkisarjaan, mutta kun ryhmä oli soittanut rytmikoneella,
bassolla ja neljällä epävireisellä särökitaralla
12 minuuttia välttäen visusti esittämästä
ensimmäistäkään "kappaletta", siltä
katkaistiin virta sen ylitettyä säädetyn ajan.
Hieman varttuneemman, 70-luvun alussa
elektronimusiikista innostuneen ja punkbändissäkin soittaneen
Harri Tuomisen ensimmäinen syntikkakokeilu oli kahdella
klassisen kohinarikkaalla kasettimankalla äänitetty
Kuvio Ski -kasetti (Valtavat, 1981). Se on dokumentti siitä,
miten helppo kouliintumattomankin on saada laitteesta ääntä:
kitarannäppäilyn ja kollaasien ohella kasetilta löytyy
kosolti kaunista ja rauhallista, ylipitkien sävelten varaan
rakennettua ikuisuus-tunnelmointia. Tuominen kaavaili joskus näistä
surinoista itselleen jopa leipäpuuta, mutta äänitteiden
30-40 kpl:n levikki hieman rajoitti suunnitelmien laajakantoisuutta.
Orient Henna -shampoopakkaukseen pakatulla omakustannekasetilla
(1985) on ainakin ex-partiolaisia miellyttävä aloituskollaasi
Lippukunta, joka käynnistyy rytmikoneen säestämällä
neuvostoliittolaisella radiohälyllä. Split-kasetin toisesta
puolesta vastanneen helsinkiläisen Ferricjohnssonin
(Pietari Koskinen, vierailijana Mika Taanila) osuudessa kuultiin
erehdyttävästi tanssittavan oloista kompurafunkkia.
80-luvun alussa avantgardekummallisuuksia
eivät kuitenkaan julkaisseet ainoastaan omalaatui-set hiipparit
rupisilla omakustanneäänitteillään, vaan myös
oikeat levy-yhtiöt. Vanhan Discophon-yhtiön kokeellinen
Q-merkki kiinnitti mm. Argon-duon, jonka taide juontui
Helsingin musiikkitieteen laitoksella taas kerran suoritettuihin
tieteellisiin kokeiluihin. Sittemmin huumorisävytteiseksi
Organiksi laajentunut ryhmä osoitti jo nimettömällä
debyytti-lp:llään (1981) taipumuksia vitsikkyyteen:
yksi raidoista sisälsi ”Applesoft tietokoneohjelman”,
joka vinyylisoittimessa kuulosti käsittämättömältä
ulinalta.
Monet entiset punk-toimijat etsivät
näinä vuosina uusia suuntia. Love Recordsin rockperinteitä
jatkavan Johanna-merkin moniin erikoisuuksiin kuului monitaiteilija
Jyrki Siukosen ja kriitikko Jukka Mikkolan perustama Vaaralliset
Lelut. Molemmat puuhamiehet olivat John Cagen ja Peitsamon
vilpittömiä faneja. Ajan avantgardismille epätyypillinen
akustinen soittimisto käsitti mm. huilun, viulun, spinetin,
saksofonin, melodican, triangelin, kelloja ym. lyömäsoittimia
sekä "mielijohteiset äänet". Luonnonkansojen
esimerkkiin nojaten Lelut eivät aina välttämättä
levyttäneet selkeitä kappaleita vaan pikemminkin äänimattoja,
yksinkertaisina toistuvia sävelaihioita tai dub-tyyppisiä
tanssiraitoja, mutta toisaalta orkesteri tuotti myös omalaatuisen
viehättäviä popkappaleita. Tyylilajina oli huoleton
diletantismi. Johanna julkaisi yhtyeeltä vuosina 1981-82
peräti kolme lp:tä, ja 1984 Power kasasi käyttämättömästä
materiaalista vielä Hedelmiä-nimisen kasettikoosteen.
Sille päätynyt Aarteenetsintää on kokeellista
musiikkia sanan varsinai-sessa merkityksessä: se on "tehty
vailla kohdetta ja suunnitelmaa, tarkoituksena vain testata uutta
studiota".
Hiljaisuus ja huuto
80-luvun alussa virinnyttä performanssitaidetta dokumentoi
Lauri Nykoppin albumi Y (Euros/Nosferatu, 1983),
tallenne samannimisen performanssin äänimaailmasta.
Suuri osa levyn sisällöstä on hiljaisuutta, jonka
vain satunnainen torven tai pillin rääkäisy tai
didjeriduun kurina rikkoo. Vaiteliaisuuden ohella levylle on äänitetty
kävelyä, seisomista, istumista, heiniin kaivautumista
ja niistä loikkaamista, ja päätösjaksossa
voidaan seurata myös höyhenen putoamista. Kokonaisuus
huipentuu kuulokuvaan esittäjän katoamisesta. Hollannissa
yleisö istui tämän tapahduttua hiljaa paikallaan
20 minuutin ajan, mikä tekijän mukaan osoitti teoksen
täyttäneen tarkoituksensa; lyhyempi aika olisi antanut
aiheen väittää katsojien yksinkertaisesti olleen
epävarmoja näytöksen loppumisesta. Suomessa lp
myi noin 50 kpl, mutta Nykoppilla oli kysyntää monissa
muissa maissa. Meillä avantgardetaiteilijan toimenkuvaan
kuului köyhyys, mutta koska Nykopp asui Pariisissa, hän
ajeli miellyttä-västi urheiluautolla. Aikanaan hän
kirjoitti, että "taide on taiten tekemistä",
ja taiten tekeminen puolestaan on "pyrkimystä jatkaa
oikeiden valintojen sarjaa kohti ääretöntä".
80-lukulaisiin harvinaisuuksiin kuuluu
myös yhdeksän kappaleen painoksena ilmestynyt Super
Ladex -yhtyeen Olet valloissasi -single (Kasper, 1985).
Salaperäinen ryhmä soittaa ämpäriä, melodicaa,
kitaraa, pönttöä, purkkia, pöytää,
törppöä, bassoa, kampaa, putkea ja jalkaa. Teos
kuulostaa pikkulasten, alle kouluikäisten haparoivalta musisoinnilta,
tai pikemminkin ins-trumenttien, kolistimien ja magnetofonin hihittelevältä
kokeilulta. Ja kuitenkin levyn kansitekstit – ja jo pelkkä
sen julkaisemis-prosessi – osoittavat, että ainakin
taustavoimina on vähintäänkin teini-ikäistä
väkeä. Vertailukohtia löytyy elokuvan puolelta:
kun Spermin, Erkki Kurenniemen tai jopa Swissairin kilkutuksen
ja pulputuksen vastine elokuvan puolella voisivat olla vaikkapa
Eino Ruutsalon kineettiset filmit, Super Ladex vertautuu lähinnä
Anneli Nygrenin videoihin, joissa amatöörinäyttelijät
kikattelevat tai kotirouvat esittelevät iloisesti pyykkiään.
Syntetisaattorikokeilujen ohella 80-luvun avantgardea leimasi
radikaali, punkin metallista ulottuvuutta jalostava sähkökitaravetoinen
hälymusiikki, jonka merkkipaaluja olivat Silverin jälkeen
mm. Laman Väliaikainen vuodelta 1981 (mukana
cd:llä ...ja mikään ei muuttunut, Johanna,
1990), Pin Upsin A middle-aged housewife eatin' an avocado
even though she should be cookin' chicken legs for her bodybuilder
husband vuodelta 1983 (cd:llä Trash & Glam, Megamania,
2001) sekä Kansanturvamusiikkikomission Kalinka
(Barabbas, 1985), jossa onnistunut, vokaalisuorituksen lähes
täydellisesti haudannut soundipolitiikka tekee absurdiksi
kaikenlaiset pohdinnat kappaleen "sanomasta".
Toista äärilaitaa edusti Hiljaiset
Levyt -yhtiön kokonaan kaivertamaton lahjasingle (1990) –
kaunis "no input" -ajattelun variaatio. 1990-luvulla
monetkin artistit ovat julkaisseet osittain äänettömiä
raitoja. Muuten suht epäavantgardistisen Aurinkokerho-yhtyeen
runsaan kuuden minuutin hiiskumattomuus ennen varsinaista kappaletta
(samannimisellä cd:llä vuonna 1997) on kaiketi Suomen
ennätys, mutta Ismo Alanko Säätiön
Minuutin hiljaisuus (Poko, 2000) lienee ainoa täkäläinen
pelkästä kenraalipaussista koostuva kappale.
1980-luvun lopulta lähtien avantgarden
tuotanto yli-päänsä moninkertaistui pienten levy-yhtiöiden,
teknon ym. myötä, mutta Pan sonicin, Deep Turtlen,
Ektroverden yms. nimien rinnalla harvinaisempaa unplugged-linjaa
edustaa ylväästi Keuhkot-yhtyeen vuoden 1993
klassikko Rakkaus rinnassa (cd:llä Mitä otat
mukaan sivistyksestä, Bad Vugum, 1996). Tämä
yksimiehinen tamperelaiskokoonpano tuli tunnetuksi erikoislaatuisesta
me-telöinnistään, jota on kuvattu mm. "ylimusiikilliseksi
keuhkosyövän tai tuberkuloosin runtelemaksi taiteeksi"
ja "mielisairaiden turkkilaisten esittämäksi no-wave-tekno-kabareek-si".
Sen esiintymisiin saattoi sisältyä mm. ihmeparannusnäytös,
kaalisopankeitto-operaatio tai keikalta toiselle jatkuva turha
yritys kasvattaa kukkapurkissa kasvia. Rakkaus rinnassa
tuo ensi kuulemalta mieleen keuhkotaudin, mutta yskältä
kuulostava ääni onkin aivastus: teoksen viitekehyksen
muodostavat kutina ja yliherkkyys. Levytystilanteessa yhtye sai
aikaiseksi vain yhden onnistuneen aivastusoton, jota jouduttiin
sitten monistamaan tarvittava määrä. Kappale jatkaa
elegantisti M. A. Nummisen ja kumppanien röyhtäilyäänitteellään
vuonna 1961 aloittamaa ja yksin tein keskeyttämää
konkreettisen mu-siikin sarjaa Ihmisääni musiikissa.
Artikkeli on muokattu Radiomafian Avaruusromua-ohjelmassa
1999 esitetyn sarjan pohjalta. Tekijä on koonnut tänä
syksynä ilmestyvän cd-kokoelman Arktinen hysteria.
Luettavaa
Pekka
Airaksinen, Keuhkot
ja DJ maisteri Lindfors
esiintyvät Avanto-klubilla Gloriassa 9.11. Lisäksi klubilla
nähdään aihepiiriin liittyviä suomalaisia
lyhytelokuvia. Erkki Salmenhaaran Information-explosion on mukana
Ian Helliwellin
Expo Worlds -elokuvakoosteessa, joka esitetään Kiasma-teatterissa
11 marraskuuta.
|
|
