M. Monroe: Kertoisitko hieman lapsuudestasi?

Leif Elggren: Se oli yhtä katastrofia, mutta selvisin siitä. En koskaan tavannut isääni, ja minut adoptoitiin 2-vuotiaana. Kärsin kovasti isättömyydestä. Siltä ajalta periytyvä pelko valvottaa minua yhä öisin, ja heräilen monta kertaa yössä vain tarkistaakseni, että olen yhä elossa. Mutta tämä kaikki myös motivoi minua. Työni on oikeastaan oman tarinani uudelleen luomista, vähän kuin rakentaisin taloa – tai pienoisihmistä, Homunculusta. Se on minulle tyypillistä; työhön tarvitaan paljon kaikenlaista materiaalia ja strategioita ja toimintoja.

MM: Mitä tarkoitat?

LE: Se minkä parissa työskentelen on liian laaja kokonaisuus pystyäkseni valvomaan kaikkea. Se on eräänlainen monimutkainen rakennelma, jolla on yhtymäkohtia omaan elämääni. Eikä ainoastaan yhtymäkohtia; usein minusta tuntuu, että olen rakentamassa kopiota ruumiistani, elämästäni, olemassaolostani – tai jotain vieläkin enemmän. Kopion rakentaminen on äärimmäisen tärkeää, mutta vieläkin tärkeämpää on kaikkien tarvittavien osien ja komponenttien löytäminen.

MM: Sittenhän tuntuu varmaan sitäkin vaikeammalta, jos tulee torjutuksi.

LE: Muistan, kun LP:ni Flown Over By An Old King julkaistiin Radium-levymerkillä vuonna 1988. Stigbjörn Bergensten kirjoitti siitä varsin laajan arvostelun Nerikes Allehandaan, joka on pieni paikallislehti Ruotsissa. Hän oli aivan raivoissaan ja suorastaan vihasi levyä. Otsikossa luki: "Huonointakin huonompaa!". Koko arvion teema oli, että se oli kaikkein surkeinta musiikkia, jota hän oli ikinä elämässään kuullut. Jutussa väitettiin, että levy oli kustannettu apurahalla, ja hän oli raivoissaan siitä, että veronmaksajien rahoja oli törsätty niin törkeästi. Mutta se oli väärää tietoa; me olimme maksaneet sen Radiumin kanssa puoliksi.

Olen julkaissut aika monta omaa levytystäni, mutta ne eivät saa juurikaan palstatilaa Ruotsissa. Enkä ole ainoa, moni kollegani on samassa tilanteessa. Täällä ei ole montakaan kriitikkoa, joka olisi kiinnostunut tällaisesta musiikista, ja heistäkin useimmat ovat samaa mieltä herra Bergenstenin kanssa.

MM: No kumpi on pahempaa, joutua täysin väärinymmärretyksi, vai joutua jonkun sellaisen henkilön torjumaksi, joka näyttäisi ymmärtävän mistä on kyse?

LE: Enpä tiedä. Molemmat tuntuvat aina hirvittävän tuskalliselta. Mitä tahansa tekeekin, sitä uskoo ja toivoo, että joku ottaisi sen vakavasti ja saisi siitä jotain irti. Muutenhan sitä voisi vaikka vain uneksia itsekseen! Mutta varsinkin taiteilijana sitä uskoo, että teoksilla saattaisi hyvinkin muuttaa maailmaa.

MM: Tai ainakin joidenkin käsityksiä siitä.

LE: Aivan… kuolemattomuus! Unohdetuksi tulemisen pelko. Suuruudenhulluus. Mutta siinä on suuria riskejä. Tarkoitan, että tekee sitä mikä on pakko tehdä, mutta tuloksena voi jäädä täysin yksin. Monilla taiteilijoilla on sama pelko. Siinä on yksi syy sille, miksi muodostamme ryhmiä ja teemme yhteistyötä.

MM: Saako mikään taide sinua vihaiseksi?

LE: En oikein tiedä. Taiteen nimissä tehdään niin paljon sellaista paskaa, jota en edes kutsu taiteeksi, että miksi vaivautua?

MM: Aivan, ja silti monet muutkin Bergenstenin kaltaiset juntit suorastaan raivostuvat siitä, että taiteeksi kutsutaan jotain sellaista, mistä he eivät pidä. Tai pelkästään sen olemassaolosta. Mitä luulet, miksi ihmisistä tulee mielipuolia sellaisissa tilanteissa?

LE: Taiteella on yhteiskunnassa tietty status, joka usein vielä liittyy hyväosaisten luokkaan tai intellektuelleihin, jotka ovat aina käsitelleet aineettomia arvoja, ja se on monille ihmisille vaikea hyväksyä. He saattavat tuntea itsensä ulkopuolisiksi ja – ymmärrettävästi – suuttua tai alkaa pilkata taidetta. Kysymys on kostosta. On niin helppoa pilkata asioita, jotka tuntuvat uhkaavilta, tai joita ei ymmärrä. Erityisen helppoa on kritisoida asioita, joilla ei ole paljon sosiaalista voimaa takanaan, kuten usein ns. kokeellisella taiteella tai melkein millä vain, joka ei ole valtavirran hyväksymää. Toisaalta tällainen on yleistä myös taidemaailmassa, joka on itsessäänkin eräänlainen mafia. Mutta kaikesta huolimatta: kaikkihan tietävät, että taiteilijat hallitsevat maailmaa.

MM: Entä taide ja väkivalta?

LE: Elämä on täynnä väkivaltaa. Valitettavaa kyllä, mutta kaikki on taistelua. Minusta taiteessa ei ole kovin paljoa väkivaltaa, ainakaan enempää kuin tavallisessa elämässä – ja taatusti vähemmän kuin viihdeteollisuudessa, etenkin Amerikassa. Samaan tapaan kuin pornografiassa ja riippuvuutta aiheuttavien huumeiden kanssa, käyttäjät hakevat välittömiä fyysisiä ja emotionaalisia tuntemuksia. 1800-luvun Euroopassa tai vaikkapa Venäjällä työläisille maksettiin palkka usein alkoholina. Meille maksetaan väkivaltaelokuvina, jotka antavat meille lyhyen mutta voimakkaan tunteen siitä, että olemme kuolemattomia ja hallitsemme elämäämme ja yhteiskuntaamme. Eikä sillä ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Kyse on pelkästään rahasta ja vallasta. Siitä että "ihmisille annetaan, mitä he haluavat". Tämä juontaa juurensa 1900-luvun modernismin kaudelle, kun länsimaiset taiteilijat keskittyivät kapinoimaan porvarillista yhteiskuntaa vastaan. He määrittelivät itsensä ulkopuolisiksi ja lainsuojattomiksi ja pyrkivät lähemmäs rikollisten maailmaa, joka oli luonut omat lakinsa yhteiskunnan sisällä. Se oli erittäin luovaa ja innostavaa aikaa länsimaisessa kulttuurissa ja etenkin taiteessa. Eikä siinä ollut kyse mistään viihdepaskasta vaan se käsitteli sekä ihmisen sisäistä että ulkoista kehitystä ja uudenlaisen yhteiskunnan rakentamista.

MM: Huomasitko, kun Stockhausen kutsui WTC:n terrori-iskua "kaikkien aikojen suurimmaksi taideteokseksi"?

LE: Olihan se mielenkiintoinen kommentti. Uskon, että se oli aito ja täysin spontaani lausunto naiivilta ja täysin omassa maailmassaan elävältä itsekeskeiseltä mieheltä. Sellainenhan on yleistä koko maailmassa, ei vain taiteilijoiden keskuudessa. Stockhauseninkin kommentit kuvastavat sitä modernismin perinnettä, jossa rikoksia ja äärimmäisyyttä arvostetaan ja taiteilijan täydellisen omistautumisen asennetta ihaillaan. Voin hyvin tajuta, mitä hän tarkoitti! Mutta pelkään pahoin, että hän näki sen pelkästään visuaalisuuden ja esteettisyyden kannalta, ikään kuin isku olisi ollut vain jokin suuri luonnonvoima, joka muistutti Isä Jumalan kaikkivoipuudesta. Salvador Dali taisi kommentoida atomipommia samaan tyyliin, eikä myöskään pidä unohtaa natsien tai Neuvostoliiton samansuuntaista suuruudenhulluuden estetiikkaa. Taiteilijoiden unelmat ovat aina olleet suunnattomia, mutta niitä on rajoittanut vallan puute. Niiden yhdistelmä voisi olla todella vaarallista, sekä negatiivisessa että positiivisessa mielessä. Länsimaissa sankareita haetaan runoilijoiden ja laulajien joukoista, ei sotilaista tai väkivallan harjoittajista – siitäkin huolimatta, että intellektuellit salaa ihailevat väkivaltaa ja fyysistä voimaa.

(haastattelu on julkaistu alunperin huhtikuussa 2002 Bananafish-lehden numerossa 16.)